Jatkumo-vanhemmuutta pienperheessä

Rasvasodasta lisäainesotaan

2012-02-15T12:23:00.000-08:00

Loppuvuodesta käynnistyi elintarviketeollisuuden suurten pelureiden kampanja lisäaineiden puolesta. Etenkin Atria on lobannut ja mainostanut lisäaineiden terveellisyyttä ja tarpeellisuutta. Iltalehdessä on viime aikoina julkaistu peräti kaksi artikkelia, joissa hehkutetaan lisäaineita. Tässä puhuu kaksi professoria ja toisessa kolmas professori. Artikkelit ärsyttävät minua, mutta toisaalta toivat lisää ymmärrystä omalle kannalleni. Ärsytyksen syitä on muutamia.

Ensinnäkin, en tunne ketään, joka karttaisi askorbiinihappoa (C-vitamiini), betakaroteenia (A-vitamiini) tai alfa-tokoferolia (E-vitamiini) erityisen tarkkaan. Totta kai lisäaineissa on eroja. Näistä teksteistä jää aina sellainen kuva, että Arvon Professorit pitävät lisäaineita karttavia henkilöitä hieman yksinkertaisina. Tähän liittyy toinen ärsytykseni: "- Kuluttaja haluaa saman maun tuotteeseen, joten sen tilalle on tullut hiivauute, jota taas ei ole yhtä paljon testattu." Jaa-a... Mä olen kyllä pitänyt hiivauutetta ihan tasa-arvoisena natriumglutamaatin kanssa enkä mielellään osta kumpaakaan sisältävää tuotetta. Toisessa artikkelissa sanotaan näin: "Poutasen mukaan suurin ongelma suomalaisten ruokavaliossa on ylensyönti sekä liiallinen puhtaan sokerin ja liian vähäinen ravintokuidun saanti." Natriumglutamaatti on liitetty tuohon ylensyöntiin. Kun ruoka maistuu paremmalta kuin mitä se ravintoarvoiltaan oikeasti on, niin kropan viestintä menee sekaisin. Tulee käsky syödä lisää, vaikka ruoan todellista makua maistaessa ei tuntuisi siltä.

Toiseksi: Lisäaineiden välttämisessä kyse ei niinkään ole siinä, että pitäisi pientä lisäainemäärää jotenkin myrkyllisenä. Salaliittoteoristit ovat aika harvassa, kyllä me kuluttajat tiedämme, että lisäaineita käytetään elintarvikkeen makua, väriä, koostumusta ja säilöntäaikaa parantamaan. Huvittavaa, että jotkut kokevat mainitsemisen arvoiseksi tämän seikan. Ongelma onkin ehkä pikemminkin siinä, että jos ruoka on valmistusprosessin aikana menettänyt makunsa, koostumus on kakkaa ja värikin jotain muuta kun sen pitäisi olla, niin onko siinä enää mitään ravintoaineitakaan? Pitkä säilyvyys tarkoittaa yleensä sitä, että ruokamyrkytysvaara on vähäinen ja rasva ei ole härskiintynyttä, mutta miten käy vitamiinipitoisuuksille? Miksen minä kotona tarvitse lisäaineita (no, kyllä mä ruokasuolaa käytän...) kokkaillessani? Mitä ne eineksille oikein tekevät kun niistä häviää maku, rakenne ja väri?

Sitten: Ärsyttää, että vaikka haastateltavina ovat mukamas puolueettomia akateemikkoja, niin he eivät sanallakaan mainitse monen lisäaineen todellista tarkoitusta. Ei, en edelleenkään usko, että elintarviketeollisuus pyrkii myrkyttämään meitä. Sen sijaan he haluavat painaa kustannuksia alas. Vesi on halvempaa kuin liha. Lisäämällä vettä sitovia aineita kinkkuun, voidaan kinkkuun myös pumpata vettä. Sakeuttamisaineilla saadaan aikaiseksi kuohkeutta ja runsaudentuntua. Tuotteita siis suurustetaan lisäaineilla ja usein vedellä. Pikkulasten soseissa kikkaan käytetään tärkkelystä ja vettä, aikuisilla homma voidaan hoitaa erinäisin sakeuttamisainein. Olen nähnyt päärynäsosetta jossa on 100% päärynää ja päärynäsosetta, jossa on vain 40% päärynää. Purkkeja katselleena en keksi mitään muuta syytä riisitärkkelykselle ja vedelle siinä toisessa, vain 40% päärynää sisältäneessä putelissa kuin se, että vesi on päärynää halvempaa.

Niin, pidän monia E-koodittomiakin aineita lisäaineina. Riisi ei päärynäsoseeseen kuulu. Samoin jos 100% hedelmää sisältävässä tuotteessa on käytetty rypälemehutiivistettä niin on turha sanoa, että tuotteessa ei olisi lisättyä sokeria. Omenamehua käytetään samaan tarkoitukseen.

Tämä nyt oli kaikista huvittavin kommentti: "Hänen mielestään teollisuus pystyy jopa kotikokkia paremmin ravintosisällön muokkaamiseen terveyden kannalta parempaan suuntaan. Tehtaan voi olla helpompi vähentää rasvan ja sokerin määrää kuin tapoihinsa pinttyneen kotikokin." What? Nojuu, toki he mielellään vähentävät rasvan määrää monessa tuotteessaan koska rasva on kallista, mutta ensinnäkin ruoan terveellisyydestä puhuttaessa puhutaan muustakin kuin rasvasta ja sokerista, ja toiseksi, sokeri on kyllä kotiruoassa helvetin helppo jättää pois. Voi nääs jättää sokerin kokonaan ostamatta, tai jos sitä kaapissa on, niin ei käytä siitä muuta kuin herkkuihin. Meillä kilon sokeripussi kestää ikuisuuksia, mihinköhän kotiruokiin professori Heinonen tykkää lorautella sokeria?? Valmisruoasta olen löytänyt lisättyä sokeria mm wokeista, makaronilaatikosta, lähes kaikista salaattikastikkeista ja tomaattikeitosta. Kotona ei ole tullut mieleenkään lisätä kyseisiin ruokiin sokeria (no okei, jos teen jotain fiinimpää salaattia ja on vieraita niin saatan ripotella pikkasen sokeria kastikkeeseen... ;) Ja entäs ne ravintoaineet? Mitä käy vitamiineille eineksissä ja puolivalmiissa ruoassa? Ja kertaalleen lämmitetty ruoka uudelleenlämmitettynä, eikös se sisällä enemmän karsinogeenejä kuin tuoreeltaan syöty ruoka? Ja taas vähemmän niitä vitamiineja? Einekset ovat todella vehnäpainoitteisia, ja se vehnä on harvoin kokojyvää. Mutta mitäpä siitä, lisätään vähän kasvikuituja niin homma on hoidossa taas...

Kaisa Poutanen ihmettelee, että miksi ruoassa haikaillaan menneisyyteen, mutta muussa ei: "VTT:n akatemiaprofessorin Kaisa Poutasen mukaan luonnollisuus liitetään menneisyyteen. Luonnollinen on jotakin, mitä on tehty hyvin kauan sitten. - Missä muussa teknologiassa haikaillaan sellaista? hän kysyy." Ensinnäkin, ruoka ei ole minulle "teknologiaa". Toiseksi, minä ja moni muu kaipaamme muun muassa entisaikojen tiivimpää yhteisöllisyyttä. Moni on luopunut televisiosta, vähentänyt netinkäyttöään ja monen mielestä autoilu on turhaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö saisi joskus pyöriä netissä tai varastoida ruokaansa jääkaapissa - kyllä tästä pullasta saa poimia rusinat itselleen.

Vielä uhmasta...

2012-01-16T02:19:00.000-08:00

Edelliseen uhmapostaukseeni sain nimimerkiltä Henna Äs hieman outoja kommentteja. Onko vika minussa vai kuulostaako seuraava ajatus uhmasta jonkun muunkin mielestä hieman hassulta?

hmm...sanotaanko nyt näin että sinä pidät uhmaa jonain vallan kamalana, ei-toivottuna käytöksenä, ja lapsi joka osoittaa uhmaa, on väärin kasvatettu. Samaistat uhman itkupotkuraivariin tilanteessa kuin tilanteessa.

Osaako lapsesi sanoa "ei"? Sanooko hän koskaan "en tahdo", "ei vielä", "mä teen tän jutun eka"? Nämä kaikki ovat uhmaa. Halusit niin tai et.

Henna Äs on sitä mieltä, että oman mielipiteensä kertominen on uhmaa - mutta ilmeisesti vain, jos on kaksivuotias? Tai kolmevuotias? Koska kyllä mä ainakin käytän yllä mainittuja sanoja kertoakseni tunteistani, mutta en mä sillä läheisiäni yritä uhmata. En pyri muokkaamaan kenenkään tahtoa, ärsyttämään heitä tai estää muita toteuttamasta tahtoaan. Voin hyväksyä toisen ihmisen tahdon täysin ja silti sanoa, että itse en tahdo, tai että odota, teen tämän asian valmiiksi ja tulen sitten. Ja lapsethan osaavat kieltäytyä jo muutaman kuukauden ikäisinä - tekeekö suullisesti asian ilmaiseminen siitä uhmaa? Entä jos lapsi ei puhu kaksivuotiaana, voiko hän uhmata?

Sain viestiä facebookin kautta eräältä tunnetulta evoluutiobiologilta liittyen uhmaikään ja pohdintoihini uhman evolutionäärisestä mekanismista. Keskustelua sen tarkemmin erittelemättä minusta oli mielenkiintoista, että ilmeisesti evoluutiobiologisesta näkökulmasta uhman tarkoitus on lähes päinvastainen kyökkipsykologien eriytymiskehitys-teoriaan nähden. Uhmaa kuvaillaan usein lapsen jonkin sortin itsenäisyyden osoitukseksi. Evoluutiobiologi näkee kuitenkin, että uhman tarkoituksena on pikemminkin lisätä lapsen saamaa hoitoa. Eli sen sijaan, että lapsi pyrkisi vanhemmastaan eroon ja erilleen, voisi uhman tarkoituksena olla lapsen tarve turvata asemansa äidistään (vanhemmistaan) riippuvaisena. Voin kuvitellakin, että lapsen voimakas uhma voi vaikuttaa äidin lisääntymispäätöksiin tai vahvistaa lapsen asemaa sisarusparvessa.

Eri tilanteissa lapselle voi olla hyötyä erilaisista ominaisuuksista, se on ihan totta. Pohdintani näistä asioista ovat kypsyneet muutaman vuoden takaa, mutta olen yhä sitä mieltä, että useimmissa tilanteissa lapselle ei ole hyötyä uhmasta ja se vaan rasittaa lapsen ja vanhemman suhdetta. Äärimmillään se voi myös rasittaa vanhempien välistä suhdetta sekä sisarussuhteita, ja johtaa kokonaisen perheen pahoinvointiin. Karkailu ja tottelemattomuus voivat johtaa myös vaaratilanteisiin. Itse olen kokenut päässeeni helpommalla kun en ole asennoitunut tahtojen taisteluun vaan olen odottanut, että lapsi tottelee aina kun on kyse tärkeistä asioista. Olen hyväksynyt lapsen tunteet sellaisinaan ja pyrkinyt luomaan ratkaisuja, jotka olisivat molemmille tyydyttäviä. Lapsikin osaa nykyään jo neuvotella asioista ja toisaalta ymmärtää myös, että on asioita joista ei voida kauheasti neuvotella. Jos se on jonkun mielestä uhmaa niin so be it... : D

Hei sinä KiVa-bloggaaja!

2012-01-12T12:14:00.000-08:00

Aina silloin tällöin etsin samanhenkisiä suomenkielisiä blogeja jonne voisin linkata täältä, mutta liian usein tuloksena on joskus 2-3 vuotta sitten lopahtanut blogi jota ei sitten viitsi laittaa. Nyt pyydän apua lukijoiltani: Onko itselläsi tai luetko jotain suomenkielistä blogia jossa käsiteltäisiin jotain kiintymysvanhemmuushenkisiä teemoja? Esimerkiksi:

-Kotisynnytys
-Taaperoimetys
-Unschooling
-Kasvatus KiVa-hengessä
-Tandemimetys
-Vessahätäviestintä

Heitä mua linkillä niin voin vihdoinkin päivittää Blog-Rolliani!

P.S. Aina saa myös vinkata hyvistä englannin- tai ruotsinkielisistä blogeista, mutta koska aloin itse pitämään blogia aikoinaan lisätäkseni suomenkielisen aineiston määrää niin etsin linkattavaksi pääasiassa suomenkielisiä blogeja.

Neljättä vuotta ilman uhmaa...

2011-12-28T13:00:00.000-08:00

Vuonna 2009 minulle esitettiin kysymys: Uskonko todella, ettei lapselleni tule uhmaa? Vastasin siihen näin:

Päätäni en pantiks pistäis omasta lapsestani; mä en tiedä, onko mun oma itsetunto tarpeeksi hyvä, että osaisin kasvattaa lapseni niin hyvin, ettei tulis mitään uhmaa. Uskon silti vakaasti, että varsinkin se pikkulapsiuhma mutta myös osittain teini-iän kapina eivät ole ihmsilapsen normaaliin kehitykseen kuuluvia. Niillä ei oikeasti ole mitään roolia tai sijaa ihmisten elämässä. Evoluutiopsykologisesta näkökulmasta ne ovat haitta, joten miksi ihmeessä sellainen vaihe olisi kehittynyt?

Jotkut voivat sanoa, että se liittyy lapsen itsenäistymiseen. Ok. Jos lasta on pidetty niin tiukalla hihnalla, että se pitää repiä irti väkivalloin, niin silloin uhma on paikallaan. Jos taas hihnaon ollut sopivan tiukka, niin lapselle ei tule tarvetta katkoa sitä. Lapsi tietää ja ymmärtää olevansa perheestä riippuvainen ja että perheen tapoja tulee noudattaa. Jos taas lapsi pakotetaan välillä liikaan itsenäisyyteen kehitystasoonsa nähden ja toisaalta häntä kontrolloidaan liikaa, on hänellä korostunut tarve näyttää oma paikkansa.

Nyt ollaan edetty ajassa yli kaksi vuotta ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, ettei tarvitse tämän lapsen kanssa käydä läpi mitään kamalaa uhmaa. (Saas nähdä, mitä se kuuden vuoden minimurrosikä tuo mukanaan!) Lupasin joskus pari kuukautta sitten kertoa, että miksi koen elämän nykyään olevan suhteellisen helppoa, ja mitä mukavia puolia minä löydän tästä leikki-ikäisestä lapsestani verrattuna aikaisempiin vaiheisiin. Tässä tulee nyt taas vähän tämmöistä "Mitäs minä sanoin"-tekstiä... Sorrun siihen liian usein, tiedän, mutta kun on saanut niin paljon negatiivista palautetta ajatuksistaan, niin pakkohan sitä on päästä tuulettamaan kun voi todistaa olleensa oikeassa! ;)

Ensimmäisenä mainitsen sen, että Evelyn on todella helppo jättää hoitoon. Päiväkodin aloittaminen sujui todella kivuttomasti. Ei ole kertaakaan tarvinnut jättää itkevää lasta hoitoon. Ei yhtäkään kertaa siis. Lapsi yökyläilee sujuvasti tädillään, enonsa kanssa, isällään, isoäideillään... Hän lähinnä nauttii laajemman perheensä kanssa olemisesta eikä liiemmin ikävöi minua. Tämä siis siitä huolimatta, että alle 1-vuotiaana lapsi ei ollut kertaakaan missään hoidossa. Siskoni kanssa vietti yhtä ikävuotta lähestyttäessä pari tuntia kerrallaan, mutta olimme asuneet koko lapsen siihenastisen elämän ajan yhdessä; sisko oli tytölle kuin toinen äiti. Hieman yli 1-vuotiaana tyttö vietti pari tuntia kerrallaan, silloin tällöin, isoäitinsä ja kummisetänsä/enonsa kanssa. Yökylään hän meni ensimmäistä kertaa vasta 2v5kk iässä - omasta aloitteestaan. Vaikka minua moni, ensisijaisesti netissä mutta myös ihan kasvotusten, varoitteli kuinka lapsesta tulee äidin helmoissa roikkuva, arka ja pelokas kun ei mene yöksi hoitoon heti synnytyslaitokselta niin silti tässä kävi näin. Mikä yllätys, NOT!

Kolmevuotias on kuiva. Yökuiva, päiväkuiva, ollut molempia jo reilusti yli vuoden, eli siis nykyään aika luotettavasti. Se on ihan mukavaa. Tässä on ihan päässyt unohtumaan mitä vessahätäviestintä ja vaipattaminen oikein olivatkaan.

Unet: Lapsi laittaa itsensä nukkumaan. No ainakin melkein, hampaat harjaan hänen puolestaan. Olen onnistunut varjelemaan lastani siltä tiedolta, että lasten pitäisi protestoida nukkumaanmenoa ja pitää sitä maailmanloppuna ja raivota joka ilta. Aivan kuten hän vastasyntyneenä nukahti väsyneenä, myös tänä päivänä lapsi menee nukkumaan kun häntä väsyttää. Hän voi ilmoittaa nukkuvansa päiväunet junassa matkalla Kirkkonummelle. Tai levätä hetken aamubussissa jos on tarve. Hän nukkuu hyvät päiväunet päiväkodissa. Illalla kun väsy iskee, hän pyytää minua avuksi hampaiden harjaukseen. Iltatissin jälkeen menee sänkyyn ja nukahtaa!

Uhma. Tai sen puute. Tunnustan, olen mä vähän kauhulla sitä odottanut (ja kuulemma sellainen voi vielä iskeä, hui!) mutta tässä sitä edelleen porskutetaan. Saman verran tuolla tuntuu olevan "uhmaa" kun mitä oli 9 kuisena. Tai yksivuotiaana. Tai puolitoistavuotiaana. Ymmärtää hyvin, että tässä maailmassa on sääntöjä joita pitää noudattaa eikä tee niistä mitään kauheaa show'ta. Joskus iskee väsymys, mutta se nyt on sitä samaa peruskauraa mitä ysikuisellakin oli: Syliin ja mahdollisesti tissiä, sitten joko unta heti tai ihan pian. Ei mitään sellaisia kohtauksia, että pitäisi kantaa sätkivää lasta pois tai että makaa lattialla ja kiljuu kun kaikki on ihan typerää. On kohtelias, kiittää minua yhtenään, jopa hyvistä neuvoistani! Opettelee pikkuhiljaa siivoamaan jälkiänsä ja ihan oikeasti auttamaan minua täällä kotona. Ei siis enää vain "auta" vaan ihan oikeasti auttaa, vie pyykkejä koneeseen, tyhjentää astianpesukoneesta haarukat, veitset ja lusikat, laittaa omat puhtaat vaatteensa kaappiin (melkein) oikeisiin koreihinsa. Pukee itsensä aamuisin päiväkotilähtöä varten, joka on aivan ihanaa, sanon ma. Mä hädin tuskin ehdin pukemaan itseni, oltaisiin aina myöhässä jos mun pitäisi lapsikin pukea!

Elämä on helppoa, mitä tuohon lapseen tulee. Sujuvaa. Ei tarvitse tapella, riittää kun sanoo ja kertoo. Ja pitää lähellä. Lapsi antaa tilaa sille, että mulla on muutakin elämässäni. Voin lukea kirjaa, jutella ystävän kanssa tai pitää juhlia. Meillä on toimiva ruokarauha eikä pöydässä sotketa. Koen hirmuisasti positiivisia tunteita lasta kohtaan. Se auttaa pysymään tyytyväisenä muuhunkin arkeen liittyvään. Ihmissuhteet ovat tärkeitä; kun ei tarvitse tapella jatkuvasti saman katon alla asuvan kanssa niin arki ylipäätänsä sujuu mukavammin.

Tähän loppuun linkkivinkki Hesarin kolumnistin kirjoittamaan Hänen Majesteettinsa salaisessa palvelussa. En ihan pidä Kaaron sävystä lapsista puhuttaessa, mutta ehkä hän sillä pyrkii tavoittelemaan tiettyä lukijakuntaa, havahduttaa. Siinä hän nimittäin on oikeassa, että jos lapsi on piloille hemmoteltu, niin syy ei suinkaan ole lapsessa, vaan hemmottelijoissa. Tämä lause kuulostaa jo korviini hieman kuluneelta, mutta merkitystään se ei ole menettänyt: Lapsen kuuluu olla aina elämän keskipisteessä, mutta ei koskaan sen keskipisteenä.

P.S. Oma lapseni sai mielestäni vallan maltillisesti joululahjoja. Hän osasi iloita uusista kengistä ja käsipyyhkeestä siinä missä helmiaskartelusetistä ja puisista työkaluista. Eikä niitä kauheasti sen enempää tullutkaan. Ja koska meille joulu ei ole joulupukin ja tonttujen hehkuttamista 24/7, eivät lahjatkaan tuntuneet olevan se olennainen osa tätä joulua. Pyrin kaikin voimin pitämään saman linjan tulevina vuosina...

Joulupukki vai ei joulupukkia?

2011-12-10T16:22:00.000-08:00

Se olis kuulkaa kaksi viikkoa jouluaattoon. Minä pidän joulusta, se on mukava, lämmin ja helposti muokattavissa oleva juhla keskellä tätä hieman ankeahkoa talvenalkua. Jouluna kuitenkin joutuu kohtaamaan myös muiden ihmisten perinteitä ja tapoja, vaikka itse tekisi ihan toisin. Yksi ongelmakohta on uskonto. Minä olen ateisti enkä lapsellenikaan opeta minkäänsortin uskomuksia totena. Toistaiseksi, kun lapsi on vasta kolmevuotias, ei ole tullut keskusteltua uskonasioista. Päiväkotiin olen ilmoittanut, että omani ei osallistu seurakunnan järjestämiin hartaushetkiin, enkä tahdo, että häntä käytetään kirkossa. Minusta päiväkoti ei ole oikea paikka uskonnon harjoittamiseen ja odotan sitä päivää, että uskonto poistetaan päiväkotien opetussuunnitelmasta.

Uskontokeskustelua käymme varmasti tulevaisuudessa, mutta jo edellisenä jouluna pääsimme keskustelemaan joulupukista. Myös tänä vuonna ollaan ehditty puhua joulupukista. Joulupukkitarina on todella hauska ja joskus jotkut sedät (tai tädit tai pienet lapset) pukevat sellaiset punavalkoiset vaatteet päällensä ja leikkivät olevansa joulupukkeja. Siitä tulee kaikille hyvä mieli ja se on oikein hauska leikki, eikö olekin? Joulupukki jakaa lahjoja lapsille ja vähän aikuisillekin, mutta oikeasti lahjat tulevat muilta ihmisiltä.

Minusta asenteeni joulupukkiin on oikein pragmaattinen ja salliva. Meillä saa hupsutella ja pitää hauskaa, saa leikkiä ja antaa mielikuvituksen juosta, mutta muistamme kuitenkin mikä on leikkiä ja mikä ei. Muuten vähän pelottavatkin asiat voivat muuttua pienen lapsen päässä todeksi ja se taas ei ole kenenkään mielestä kivaa. Lapsen kysyessä aaveista ja hattivateista, ja möröstä, voin kertoa niiden olevan leikkijuttuja. Leikillä se orastava pelkokin yleensä talttuu. Taka-ajatuksena on myös se, että lapsen on voitava luottaa äitiinsä, eikä äiti yritä tahallaan puijata.

Vaikka omasta mielestäni kyseessä on aika pieni asia, on se herättänyt tunteita muun muassa keskustelupalstoilla. Mummit ja papatkaan eivät aina ymmärrä mistä on kyse jos tulee puheeksi. Miten muilla? Tuleeko pukki kylään? Onko hän naapurin setä lainanutussa vai Korvatunturilla asuva supermies?

Valmista tuli, ja muita kuulumisia!

2011-12-04T16:27:00.000-08:00

Noniin, siinä sitä nyt ollaan lakki päässä - perjantaina minusta tuli ylioppilas! Kaiken rämpimisen jälkeen pääsin vähän juhlimaan saavutustani. Tällä on minulle henkisesti suuri merkitys, kertaheitolla koen olevani paljon lähempänä lopullisia tavoitteitani. Papereissa lukee LLLEM joista M:n aion korottaa E:ksi keväällä... Hullua varmaan, mutta matikan kokeessa epäonnistuminen jäi kaivelemaan, ja saanpahan sitten vielä yhden pisteen lisää kun haen Aaltoon keväällä!

Kouluvuosi on lähtenyt käyntiin päiväkotiarkeen totutellen ja kolmen työpaikan väliä juosten. Työkuvioiden lisäksi elämään on mahtunut vapaaehtoistyö SPR:n järjestämässä lastenryhmässä Punavuoren vastaanottokeskuksessa. Todella antoisaa työtä ihanien lasten parissa! Luumupuu on jatkunut ja kävijöitä on riittänyt huomattavasti ensimmäistä kautta enemmän. Jos menestys jatkuu niin voin harkita Luumupuun järkkäämistä kaksi kertaa kuukaudessa yhden kerran sijaan.

Mielessä risteilee paljon ajatuksia kaikesta. Tunteita, suunnitelmia ja käytännön asioita. Tahtoisin kirjoittaa mutta tänään ei enää taida onnistua. Hyvää joulunodotusta!

Anonyymit nettikommentoijat taas vauhdissa

2011-11-17T12:39:00.000-08:00

Päivitys: Kommentointi Ilta-Sanomien sivuilla tuli siihen pisteeseen, että ensi viikolla mulla on asiaa poliisille. Kannattaa tosiaan miettiä, mitä netissä päästää näppikseltään. Se, että syyttää lasten kanssa töitä tekevää oman lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä on oikeasti aika vakava asia.

Viime viikon keskiviikkona ilmestyneessä Länsiväylä-lehdessä oli kiva pieni juttu taaperoimetyksestä, tai oikeammin leikki-ikäisen imetyksestä. Haastateltavana oli (kukas muu kuin) allekirjoittanut. Artikkeli keräsi heti alkuun kovasti kommentteja ja nousi lopulta Länsiväylän sen viikon luetuimmaksi jutuksi. Tästä innostui vuorostaan Ilta-Sanomat, joka julkaisi nettiversion Hyvä Olo-sivuillaan sensaatiohakuisen otsikon Länsiväylä: Rintaa suuhun vielä 5-vuotiaalle! (P.S. Ilta-Sanomat, mä oon kyllä ihan Espoolainen!) Niin Länsiväylän kuin Ilta-Sanomien uutisten kommentointimahdollisuus on ollut aktiivisesti käytössä. Kommentteja lukiessa ei voi kuin ihmetellä, että mihin hiekkakasaan ihmiset ovat päänsä työntäneet...

Tässä suuri uutinen: Ihminen on nisäkäs. Wikipediakin osaa kertoa, että "Nisäkkäät (Mammalia) ovat tasalämpöisiä, selkärankaisia eläimiä, jotka yleensä synnyttävät eläviä poikasia, joita emot ruokkivat maitorauhasten erittämällä maidolla nisiksi kutsuttujen rakenteiden kautta. Nisäkkäiden eli vanhalta nimeltään imettäväisten ominaispiirre on myös se, että tiineysaikana emon elimistöstä siirtyy happea ja ravintoaineita sikiölle istukan kautta." Ja se suuri uutinen on siis se, että näillä nisillä ei sinänsä ole mitään tekemistä seksin kanssa, vaan rinnat ovat tosiaan jälkeläisten ruokkimista varten olevia, pääasiassa maitorauhasista koostuvia ulokkeita.

Jos jokin siis pitäisi määritellä perverssiksi tai luonnottomaksi niin kyllä se niin päin on, että aikuisen miehen suorittama rintojen nuoleminen, hyväileminen ja imeminen on "luonnottomampaa" kuin se, että lapsi imee rinnasta maitoa - sillä rintojen ensisijainen tehtävä on ehdottomasti lasten ruokkiminen, ei seksileluina oleskelu.

Onneksi aikuisetkin saavat hyvällä omalla tunnolla leikkiä rinnoilla jos se tuntuu hyvältä ja tuo seksiin lisäarvoa, sillä kehomme on monikäyttöinen! Mietitäänpä vaikka suuta. Suu ja huulet ovat olemassa pääasiassa siksi, että ihminen saisi ruokittua itsensä. Suussa on hampaita joilla pureskellaan ruokaa ja sylkeä jonka avulla ruoka alkaa pilkkoontumaan jo ennen vatsalaukkuun päätymistä. Ihmiselle on kehittynyt puhekyky. Tämä on suun (ja kurkun) toissijainen funktio, joskin tärkeä sellainen: Nykymuotoista yhteiskuntaa tuskin olisi ilman puhumista. Näiden funktioiden lisäksi suulla voi pussailla, joko intohimoisesti rakasta puolisoaan, tai pientä vauvaa. Ja sitten vielä: Suulla on useimmiten erittäin suuri rooli seksissä. Suulla suudellaan poskelle, suulle, rintoja, vatsaa... Suudella voi myös sukupuolielimiä, ja suu voi jopa toimia penetraation kohteena!

Kukaan ei kuitenkaan ajattele, että syöminen olisi rivoa tai sopimatonta, tai että suu pitäisi peittää koska sillä harrastetaan joskus seksiä. En ole vielä kuullut, että kirkonmiehet paheksuisivat kaurapuuron lappaamista sen takia, että suulla on myös seksuaalista potentiaalia. Enkä ole kuullut, että lapsen pussaaminen olisi rivoa tai ällöttävää vain siksi, että samalla suulla otti poskeen mieheltään edellisenä iltana. Kaikki kasvokkain tapaamani ihmiset ovat pitäneet tämmöistä kehon monikäyttöisyyttä täysin normaalina ilmiönä. Nettilehtien kommentteja lukiessa kuitenkin huomasin, että tämä ei ilmeisesti ole kaikille ihan yhtä itsestäänselvä juttu. On olemassa ihmisiä joiden mielestä lapsille pitäisi antaa tuttipulloa rinnan sijaan, koska rinnat ovat seksiin liittyviä.

Imetyksestä tässä varmaan piti puhua. Koska olen kirjoittanut siitä (vanhaan blogiin) miljoona blogausta, en jaksa alkaa perusasioita tässä kertaamaan. Uusille lukijoille voin kuitenkin vinkata pari sivua, josta voi saada lisätietoa liittyen "pitkään", eli siis normaalipituiseen imetykseen:

-Newman: Taaperoimetystä - miksi ihmeessä?
-Taaperoimetys ja vieroittaminen
-Kiintymysvanhemmuusperheet ry: Taaperoimetys
-Kiintymysvanhemmuus: Lapsen perustarpeet ja niihin vastaaminen (Katri Pääkkö-Matilainen) Lataa kirja KiVa ry:n sivuilta!
-Luonnollinen lapsuus (Tiina Kaitaniemi) Suomalaisen evoluutiobiologin kirja lajityypillisestä lapsuudesta
-Taaperoimetys hämmentää

Ja englanniksi:
-LLLI: Extended Breastfeeding
-Eräässä youtubessakin paljon ihmettelyä keränneessä "dokkarissa" esiintyvä äiti kirjoittaa, miten asiat oikeasti olivat & ovat: Extraordinary Breastfeeding
-Breastfeeding Past Infancy: Fact Sheet

P.S. Haastatteluissani mainitsema 5v on sellainen suuntaa-antava arvaus. Ehkä mä vieroitan silloin, ehkä en. Ehkä laps käy tissillä vielä kouluikäisenäkin, who knows! En kuitenkaan kovinkaan tiheästi viitsisi enää imettää, joten jonkinasteista rajoittamista ottaisin käyttööni jos ei lapsi itsekseen tissittelyä huomattavasti vähennä seuraavan kahden vuoden aikana - mutta kyllä mä uskon, että vähentää ihan itsekseenkin.

Nettikatsaus

2011-11-03T15:30:00.000-07:00

Mä olen niitä ihmisiä joilla on selaimessa auki aina vähintään kymmenen välilehteä. Välillä kaksikymmentä. Perus sähköposti, hörhöpalsta x 2, facebook ja töihin liittyvä sivusto - mutta sitten sinne kerääntyy myös mielenkiintoisia sivuja jotka olen avannut Facebookissa jaetun tai jollakin palstalla nähdyn linkin kautta. Useimmiten sivu jää auki jos olen päättänyt säästää sen sitä varten, että kirjoittaisin siitä tänne blogiin. No, nyt niitä olisi taas kolme tuolla. Jospas kasaisin ne tähän blogaukseen sen sijaan, että kirjoittaisin jokaisesta oman tekstinsä.

Ensimmäisenä: Tutkimuksen mukaan kova kurinpito tekee lapsista (taitavia) valehtelijoita. Tästä aiheesta olenkin usein kirjoittanut. Jos lasta rankaisee, niin mitä lapsi oppii? No hän oppii välttelemään rangaistuksia. Sen sijaan, että lapsen sisäinen moraali kehittyisi, että hän oppisi ottamaan vastuuta teostaan, oppii hän vain välttelemään rangaistuksia tavalla tai toisella. Valehtelu on yksi tällainen keino. Suureksi onnekseni voin todeta, että oma lapseni on ainakin vielä aivan toivoton valehtelija.

Toinen: Naisen raskaudenaikaisen altistumisen BPA:lle, eli muovin kovettajana käytetty bisfenoli-A:lle, on havaittu korreloivan tyttölapsien käytöshäiriöiden kanssa. BPA kuuluu nk hormonihäiritsijöihin. Sen kemiallinen käyttäytyminen muistuttaa estrogeenia (tai antiestrogeenia?) ja tutkijoiden mukaan sillä voi olla vaikutusta aivojen kehitykseen. Eläinkokeissa BPA:n on todettu maskulinisoivan naaraita. Se voi olla yksi syy sille, että korrelaatio havaittiin vain tyttölapsilla. Testosteroni hoitaa poikien maskulinisaation. Hormonihäiritsijöistä suomeksi esimerkiksi Kemikaalikimarassa.

Haastavampaa lukemista kaipaaville piiiiiiiitkä englanninkielinen postaus siitä, miten korvikeyritykset vähät välittävät kansainvälisestä korvikekoodista. Olen erityisesti pettynyt luomutuotteita myyvään Hipp-merkkiin. Suomessa koodista on pääasiassa pidetty kiinni. Rikkomukset koskevat lähinnä yksittäisiä kauppoja, jotka ovat myyneet valikoimasta poistuvia tuotteita alennuksella. Pessimistinä kuitenkin pelkään, että rennompi suhtautuminen korvikkeiden markkinointiin lisääntyy myös suomessa. Vanhassa blogissa taisin kommentoida Nestlen sivustoa. Nyt kun tätä blogausta varten kävin Nestlen sivuilla niin eteen ponnahti "disclaimer", jolla yritetään välittää kuvaa imetysmyönteisestä yrityksestä. En löydä enää niitä sivuja, joilla vierailin vuosi-pari sitten. Onkohan Nestle huomannut mokansa ja parantanut tapojansa?

Bonuslinkki: Tutkiessani korvikekoodin noudattamista päädyin jotenkin huomaamattani Nestlen Pilttipiirin sivuille. Heillä on "kätevä" tuotehaku. Siinä pisti silmään kohta, jossa voi valita "ei lisättyä sokeria". Mietin, että mihinköhän he sokeria laittavat - itse olen käsittänyt, että (erityisesti) alle vuoden ikäisen ruoissa pitäisi vältellä lisättyä sokeria. Ajattelin, että ehkä joissakin oikein kirpeissä hedelmissä tai marjoissa on käytetty sokeria pehmentämässä makua. Mutta mitä vielä! Ei ihme, jos vauva rrrrrakastaa kaupan sosetta eikä suostu äidin kotitekemää sosetta syömään lainkaan - jopa päärynäsoseessa on lisättyä sokeria. Sen lisäksi suurimmassa osassa soseita on enemmän vettä kuin itse hedelmää/marjaa. Jottei sose olisi kamalan vetelää, on kaveriksi lisätty tärkkelystä. Siis kuka näitä ostaa? :D Nelikuiselle vettä, tärkkelystä ja lisättyä sokeria? Wat? Monessa soseessa on yli 40% vettä. Aika kallis kilohinta tulee itse hedelmälle, kun puolet purkista on vettä ja tärkkelystä. Siis miten joku päärynä tarvitsee vettä kaverikseen? Päärynä on itsessäänkin jo melkein pelkkää vettä!

Nyt kyllä meni viimeinenkin usko siihen, että suomessa myytävät lastenruoat olisivat ravitsemussuositusten mukaisia. Alle puolivuotiaiden hedelmä- ja marjasoseissa on hurjasti lisättyä sokeria. Niissä, joissa ei ole sokeria, on makeutus hoidettu esimerkiksi mehutiivisteillä. Monissa alle 8 kk ikäisille suunnatuissa tuotteissa on maitoa eri muodoissaan, vaikka lehmänmaitotuotteita suositellaan aloitettavaksi vasta yli 10-kuiselle, ja silloinkin suositellaan hapanmaitotuotteita. Ihmeellistä. Mä olen hieman ymmälläni, että miksi joku tahtoo maksaa kauheasti rahaa ja nähdä kauheasti vaivaa syöttääkseen lapselleen huonolaatuista ruokaa kun voisi ostaa lapselleen päärynän parillakymmenellä sentillä ja juoda itse kupponen hyvää teetä sillä aikaa, kun lapsi syö päärynäänsä.

I is confused. Very confused.

Fundamentalistivanhemmat

2011-10-25T04:03:00.000-07:00

Hei vaan! Mä sain juuri tietää olevani fundamentalismivanhempi. Tai äärivanhempi. Aika siistiä, eikö? HS:n kolumnisti Virpi Salmi on ilmeisen kyllästynyt siihen, että joidenkin mielestä lapsi tarpeineen on tärkeä tyyppi ja että faktoja ei voida jättää kertomatta vain siksi, että niistä tulee joillekin paha mieli. Kauniita unia, äärivanhempi, hän kehottaa heti otsikossaan.

Kolumni on osoitus siitä, että meillä "fundisvanhemmilla" on tapahtunut jonkinlainen kömmähdys, koska emme ole osanneet kertoa mikä kiintymysvanhemmuuden ydinasia on. Niin siinä käy helposti kun on tohkeissaan omaa elämäänsä helpottaneista ja avanneista metodeistaan, sitä rupeaa kertomaan niistä kaikista hienoista puista mitä on nähnyt, mutta unohtaa kertoa, että oli siellä myös metsää... Ymmärsiköhän kukaan tuota erittäin onnetonta kielikuvaani? :D

Kiintymysvanhemmuuden/jatkumovanhemmuuden suurin "ansio" omassa elämässäni liittyy enemmän omaan kasvuuni kuin lapsen kasvattamiseen. Olen oppinut ihmisistä ja ihmisyydestä, aikuisista ja vanhuksista, paljon enemmän mitä tiesin voivani oppia. Kun Virpi Salmi kirjoittaa näin: "Oppikirjavanhemmuudessa perhe ei ole yhteisö, vaan lapsen ympärille perustettu karuselli, jota äiti päätoimisesti pyörittää, mutta jossa isälläkin on ihan tärkeä sirkushevosen rooli." Huomaan, että hän ei ainakaan ole ymmärtänyt mistä tässä on kyse. Hän elää siinä kuvitelmassa, että lapsi on elämän sisältö tai elämän keskipiste. Minulle on kuitenkin käynyt ihan toisin. Siinä missä ennen kuvittelin, etten voisi elää ilman lastani, olen nykyään aika varma siitä, että selviäisin jopa lapseni kuolemasta ja voisin elää onnellista elämää niinkin hirvittävän tapahtuman jälkeen. Nämä metodit, kikat ja käytännöt joilla turvataan lapsen kehitys ovat itseasiassa avaimia lapsikeskeisyyden poistamiseen. Nämä "uudet" (siis ikivanhat) käytännöt ovat helpoimpia tapoja kasvattaa lapsista auktoriteettia sopivassa määrin kunnioittavia kansalaisia.

Miten saisikaan tällaiset ihmiset lukemaan esimerkiksi Continuum Conceptin, jossa lapsikeskeisyysmyytti puretaan täysin? Miten saisikaan ihmiset ymmärtämään, että kyse ei ole lasten ehdoilla lasten ympärillä elämisestä, vaan kaikenikäisten yhdistämisestä ja tasapainon löytämisestä? Ajatukseen elämän jatkumosta sisältyy kunniotus kokeneempia kohtaan, yhteisöllisyys ja yksilön vastuu.

Ei tässä nyt oikeasti ole kyse siitä, saako lapsi ruokaa X vai Y tai meneekö hän päiväkotiin 2-vuotiaana vai ei koskaan. Mutta useimmalle vanhemmalle polku vanhemmuuteen lähtee käyntiin synnytyksestä, imetyksestä ja muista arkisista, konkreettisista asioista, siksi hoitometodeista ehkä keskustellaan suurempaan ääneen. Länsimainen vauvanhoitotapa on itseasiassa paljon enemmän "projektimaisempi" koska siinä lapsi on hoidon kohteena ja hoitotoimenpiteet vievät paljon aikaa ja resursseja. Viime vuosikymmeniä hallinnut vauvanhoitotyylisuuntaus on tehnyt lapsista harrastuksia ja kotieläimiä. Luonnonmukaisen vanhemmuuden (siis meidän hörhövanhempien) nousu taas pyrkii palauttamaan lapsen ihmiseksi, osaksi aikuisten elämää. Aina elämän keskipisteessä, mutta ei koskaan sen keskipisteenä. Vanhempi-lapsi suhde on ihmissuhde, ei harrastus tai projekti. Lastenhoito ei ole työtä, vaan se tapahtuu siinä sivussa, äidin (isän) eläessä omaa elämäänsä. Tuon ymmärtäminen on monelle niin vapauttava ja ihana asia, että tuleehan sitä hörhöiltyä ja jaettua eteenpäin intoa puhkuen. Kun jonkun kohteena on ollut Virpi Salmi niin tuloksena on ilmeisesti epäonnistuminen, nimittäin hän ei ole käsittänyt mistä on kyse.

P.S. Sen lisäksi, että vanhmmuuteen liittyvä hörhöily on nousussa, niin on myös nousussa downshifting, itsetehty laadukas ruoka (eri suuntauksineen, karppaus, raakavegaanius, yms) ja muutenkin elämän perusasioihin keskittyvä elämäntyyli. Ihan luontevaa, että kun cityihminen palaa juurilleen, niin myös vanhemmuus muuttaa suuntaansa.

Miksi ihmiset suuttuivat teippausskandaalista?

2011-10-14T13:03:00.000-07:00

Minua on hieman ihmetyttänyt miksi tavalliset kansalaiset kritisoivat kovin sanoin päiväkodin hoitajia jotka teippasivat lapset tuoleihinsa ruokailun ajaksi. Iltalehden keskustelufoorumilla huolestunut kansalainen (anonyymi) sanoo seuraavasti:

Siis kyllähän lastenhoitajilla pitää sen verran pätevyyttä olla ettei tarvitse turvautua fyysiseen väkivaltaan. Hoitajien mielestä he eivät ole käyttäneet fyysistä väkivaltaa.
Mitä muuta tuo on kuin just sitä??? Puolustuskyvyttömiä lapsia kun voi käsitellä ihan miten lystää. Joku suoja ja varsinkin lain suoja pitäis olla tällaisia tapauksia varten lapsilla.
Niin, oikeus on niinkuin se kulloinkin luetaan!
Menee usko Suomeen oikeusvaltiona...HUH!!!

Reagoisikohan huolestunut kansalainen samoin jos päivähoidon ammattilainen vyöttäisi lapsen syöttötuoliinsa tuolin mukanatulleilla valjailla? Tai jos äiti survoisi kiljuvan lapsen rattaisiin ja napsauttaisi vyöt kiinni? Tai jos ylpeät vanhemmat kertoisivat hankkineen sellaisen syöttötuolin lapselle josta lapsi ei omin avuin pääse pois vaikka ikää on jo 1,5v? Tai jos kuulisi lapsen olevan unikoulutettavana pinnasängyssä? Saattaa olla, että reagoisi, mutta pidän todennäköisempänä ettei hän mainitsemissani tilanteissa näkisi mitään ongelmaa.

Ihmisten tekopyhyys on jotenkin huvittavaa. Miksi lasta ei saa teipata (toim huom, teippi ei koskettanut paljasta ihoa vaan ainoastaan vaatteita) kiinni tuoliin mutta sitoa saa? Miksi lasta saa pitää huutavana ja itkevänä häkissä unikouluttamisen nimessä mutta päiväkodissa henkilökunta ei saa pakottaa lasta istumaan nätisti pöydän äärellä? Jos jotakin niin päiväkotitilanne on ymmärrettävämpi: Läsnä on ollut ainakin kahdeksan alle 3-vuotiasta lasta ja ilmeisesti vain kaksi hoitajaa. Vanhemmilla harvemmin on mitään järkevää (teko)syytä sille, että rajoittavat rankoinkin keinoin lastensa liikkumista, poislukien ehkä monikkojen vanhemmilla.

Minusta on liikaa edellyttää yksi- tai kaksivuotiaalta, että hän istuisi nätisti paikallaan sen parikymmentä minuuttia - puoli tuntia mitä ruokailu kestää. Se on sen ikäiselle todella pitkä aika. En lainkaan ihmettele, että hoitajat ovat turvautuneet epätoivoinsa keskellä teippiin. Päiväkotitilanteessa kun on mahdotonta antaa 8-12 taaperon juosta ja remuta ympäriinsä. Päiväkodissa hommat luistaa parhaiten kun koko ryhmä istuu yhdessä eikä kukaan juokse ympäri ruokailutilaa.

Siksi yksivuotias ei kuulukaan vielä päiväkotiin.

"Teollinen mössö on epäterveellistä." No älä!?

2011-10-11T13:22:00.000-07:00

Silminnäkijä: Koiranruokaa vauvalle?

Silminnäkijän dokkari on ehkä turhan sensaatiohakuinen ja näkökulma on ehkä mietitty katsojalukujen toivossa, ei niinkään korkean luokan journalististen ambitioiden mukaan, mutta kyllä sieltä asiaakin löytyy. Huomionarvoista on esimerkiksi se, että vaikka lisäaineet olisivat pääasiassa kemiallisesti identtisiä monen luonnosta löytyvän aineen kanssa (natriumbentsoaatti puolukoissa, diglyseridi öljyissä) niin pitoisuudet voivat olla hyvin erilaisia. Siinä missä teelusikallinen sokeria päivässä on aika pikkujuttu niin kaksi desiä sokeria päivässä aiheuttaa jo ongelmia. Itse uskon, että kaikki Suomessa sallitut lisäaineet ovat todennäköisesti ihan ok satunnaisesti käytettyinä.

Toinen huomionarvoinen seikka on purkkiruoan steriiliys ja teollisessa ruoassa esiintyvät toksiinit. Vaikka lapsi altistuu muillakin tavoin ympäristön mikrobeille, on syödyllä ruoalla suuri vaikutus suoliston flooraan: Ruokaa niellään suuria määriä verrattuna lattian pölyyn tai hiekkalaatikkohiekkaan. Mikrobeja kulkeutuu varmemmin suoleen asti ruoan mukana. Toksiineja kotiruoassa voi vähentää syömällä tuoretta ruokaa. Sormiruokaileva lapsi syö usein mielellään raakoja kasviksia ja hedelmiä. Sormiruokailu on ekologisesti kestävää, taloudellista ja helppoa - ja nyt alkaa näkyä viitteitä siitä, että se on myös lapsen terveyden kannalta hyvä valinta.

Miten ruokkia empatiaa?

2011-10-02T13:01:00.000-07:00

Luen juuri kirjaa - yllätys yllätys - kasvatuksesta, jonka nimeksi on pistetty The Spoilt Generation, eli hemmoteltu sukupolvi. En osaa ihan suoraan suositella kirjaa, sillä sen kirjoittaja on muun muassa ruumiillisen kurituksen puolestapuhuja (kuten Keijo Tahkokalliokin) mutta (Tahkokallion lailla) kirjoittaa paljon asiaa liittyen lasten kokemusmaailmaan. Yhteistä kaikille niille kirjoille jotka olen lukenut on se, että niissä sanotaan aikuisten viettävän aivan liian vähän aikaa lastensa kanssa. Mitä pienempi lapsi, sen lähempänä hänen pitäisi olla. Lasten maailmassa laadulla on merkitystä, mutta määrällä on sitäkin suurempi merkitys. Hyvälaatuisesta kokemuksesta ei ole kauheasti hyötyä jos se on kertaluontoinen.

Monen monta kertaa olen blogissa ja nettikeskusteluissa muistuttanut, että lapsi syntyy hyvin keskeneräisenä; hänen aivonsa kasvavat huimaa vauhtia varsinkin ensivuosina. Se, mitä ärsykkeitä aivot kasvuvaiheessaan saavat vaikuttaa hurjasti lopputulokseen. Sellaiset yhteydet jotka ovat käytössä paljon vahvistuvat, vähemmän käytetyt surkastuvat. Yksi suuri syy sille, miksi kehittyneiden maiden lapsilla on vaikea keskittyä, heikentynyt empatiakyky ja lisääntynyt tendenssi aggressiivisuuteen liittyy tähän aivojen kehitykseen ja siihen, mitä ärsykkeitä lapsi saa ja ei saa ensivuosinaan.

Kyky lukea toisten kasvoja on ihmiselle todella tärkeää. Suurin osa viestinnästämme on sanatonta; äänenpainolla ja ilmeillä on todella suuri merkitys viestin sisällön kannalta. Vanhemman auktoriteettikin perustuu usein siihen, että lapsi huomaa äänenpainosta ja ilmeistä milloin "pitää" totella ja milloin äiti tai isä vain juttelee. Lapsi joka ei osaa erottaa vanhemman tunnetiloja ei myöskään osaa vastata vanhemman pyyntöihin yhtä täsmällisesti kuin sellainen lapsi, joka jo äänenpainosta erottaa millä tuulella vanhempi on.

Lapsi oppii lukemaan vanhemman tunnetiloja olemalla katsekontaktissa vanhempansa kanssa ja toisaalta seuraamalla vanhempansa kasvoja silloin, kun tämä kommunikoi muiden ihmisten kanssa. Toisto on tärkeää ja lapsi oppii paremmin mitä enemmän näkee vanhempiensa kasvoja. Harva ajattelee tällaisia asioita kun miettii miten vauvaansa hoitaa. Kun vanhemmat pohtivat missä lapsen tulisi nukkua tai ostaako vaunut, kantoliina vai molemmat, eivät he laske miten eri valinnat vaikuttavat lapsen kokemusmaailmaan. Vertaillaan:

Jos lasta kannetaan sylissä/kantovälineellä päivittäin ensimmäisenä vuotena keskimäärin 8h/pv, toisena 3h/pv ja kolmanenta 1h/pv, on hän näköetäisyydellä vanhempansa kasvoista 4380 tuntia ensimmäisten kolmen vuoden aikana. Sitterissä, lattialla ja vaunuissa lapsi ei näe vanhempiensa kasvoja kunnolla. Rattaatkin moni kääntää kasvot menosuuntaan hyvin aikaisin. Joillakin jo vastasyntynyt vauva on naama menosuuntaan vaunuissa, ja se vähäinen vilkuilu mitä hän voisi saada vaunuissa jää sekin pois.

Jos lapsi nukkuu vanhempiensa kanssa samassa sängyssä, hän saa aamuisin herätessään yleensä n vartin yhteistä aikaa aamuisin, läheisessä kontaktissa vanhempiensa kanssa. Tämä tekee kolmen vuoden aikana 273,5 tuntia. Lapsen nukkuessa eri huoneessa on monelle helpompaa noutaa lapsi ja lähteä suoraan aamupesulle ja aamupalalle, etenkin arkiaamuisin.

Jos imettää... Noh, minä olen varovaisen arvion mukaan kokenut n 12 000 imetyskertaa lapseni kanssa hänen ensimmäisten kolmen vuotensa aikana. Jos imetyskerta on kestänyt keskimäärin viisi minuuttia, niin lapsi on ollut lähietäisyydellä kasvoistani 1500 tuntia imetyksen ansiosta.

Jos lapsi on viettänyt aikaa vaunuissa ensimmäisen puolen vuoden aikana keskimäärin 3h/pv niin hän on tuijotellut kuomun sisäpuolta yli 500 tuntia. Jos hän sen jälkeen on naama menosuuntaan rattaissa tunnin päivässä, joutuu hän kohtaamaan valtavaa ärsyketulvaa ilman vanhemman apua n 900 tuntia ennen kun rupeaa kävelemään itse.

Jos lapsi on pienestä asti joutunut nukahtamaan yksin sen sijaan, että vanhempi "nukuttaisi" häntä kymmenisen minuuttia, on hänellä kolmevuotiaana jäänyt kokematta lähes 200 tuntia yhteistä aikaa iltaisin.

Jos lasta ei imetetä vaan hän saa pulloa sylissä puolivuotiaaksi asti ja sen jälkeen rattaissa, pinnasängyssä, syöttötuolissa ja milloin missäkin, saa hän vain n 160 tuntia sylissäsyömistä (verrattuna pitkään imetetyn lapsen 1500 tuntiin) ja sata tuntia yksinäisyyttä pullon kanssa.

Näin suuret erot siinä, mitä lapsi kokee ja kuinka paljon, luulisi vaikuttavan lapsen kehitykseen. On harhaanjohtavaa ajatella, ettei "pienillä" valinnoilla olisi mitään vaikutusta lapsen kehitykseen. Kyllä se nimittäin vaikuttaa lapsen elämään paljonkin, että tekeekö hän 1500 tuntia tätä vai tuota ensimmäisten kolmen vuotensa aikana. Tuijottaako telkkaria vai vanhempiensa kasvoja, tuijottaako 500 tuntia vaunujen kuomua vai ei. Saako fyysistä läheisyyttä 20 tuntia vuorokaudessa vai vain 2, sillä edellisestä tulee puolen vuoden aikana 3600 tuntia ja jälkimmäisestä vain 360 tuntia.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen, että mun lapseni on nyt sen maagiset kolme vuotta ja mä väitän, että mun elämä on nykyään aika helppoa siitä syystä, että olen viettänyt niin hurjasti aikaa lapseni seurassa, välittömässä fyysisessä läheisyydessä. Siitä lisää toiste!

Mistä murrosikäisten uhma tulee?

2011-09-21T03:32:00.000-07:00

Minulla itselläni oli aika rankka teini-ikä. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että se on yksi syy miksi päädyin etsimään erilaista elämäntapaa, miksi tahtoisin välttää kulttuurissamme kulkevia virheellisiä käsityksiä ja käytäntöjä. Länsimaissa puhutaan yleensä kahdesta uhmakaudesta: Kahden vuoden uhmasta ja teini-iän kapinasta. Näitä kausia on pidetty voimakkaina itsenäistymisen kausina. Itse olen tullut toisenlaiseen tulokseen. Mielestäni ikäkautta 1,5 vuoden ja kolmen vuoden välillä sekä murrosikää voidaan pitää pikemminkin voimakkaana yhteisöllistymiskausina.

Siinä missä yksivuotias on kasvunsa aikana keskittynyt pääasiassa kulttuurista riippumattomiin taitoihin - miten syödään kiinteätä ruokaa, miten kävellään, näkö ja kuulo ovat kehittyneet valtavasti - alkaa 1,5-vuotiaalla kulttuurisen osaamisen kausi. Hän opettelee perhesuhteita, jakamista, leikkejä, hän oppii puhumaan (toki puheelle tärkeät aivojen alueet ovat kehittyneet paljon jo ensimmäisen elinvuoden aikana, mutta aktiivinen puhetaito tulee vasta 1,5v-3v iässä) ja kaiken tavoin muutenkin käyttäytymään kuten muut yhteisön jäsenet. Uhma tämänikäisellä lapsella tulee silloin, kun ympäristö estää tätä kehitystä. Länsimaissa olemme pääasiassa tahtoneet, että lapset tottelevat meitä ja vievät mahdollisimman vähän "tilaa". Yritämme laittaa heitä itsekeksimäämme muottiin siitä, mitä lapsen pitäisi olla ja miten lapsen tulisi toimia. Lapsen vaisto taas ohjaa häntä toimimaan niin kuin aikuiset toimivat. Kulttuurissamme on sallittua nalkuttaa lapsille, huomautella heille ikävään sävyyn ja olla monella muulla tapaa epäkohtelias - ja sitten suutumme jos lapset toimivat samoin meille, kutsumme sitä uhmaksi ja kapinaksi.

Seuraava "uhmakas" vaihe on murrosikä. Murrosikäinen ei missään nimessä ole vielä aikuinen, mutta hän ei myöskään ole enää lapsi. Siinä missä 2-vuotiaalle "uhmaikäiselle" on tärkeää saada käyttäytyä mahdollisimman samalla tavalla kuin aikuinen, on murrosikäisellä samanlainen vaihe - hän tahtoo sosiaalistua, samaistua ympäristöönsä ja käyttäytyä aikuismaisesti. Hän ei tahdo olla vastuussa perheen elatuksesta eikä useimmiten ole valmis äidiksi tai isäksi, mutta hänen on saatava harjoitella aikuisuutta ennen kun se ikä oikeasti tulee. Suomessa monet nuoret (minä mukaanlukien) kääntyvät päihteiden puoleen; päihteet ovat aikuisille sallittuja, lapsila kiellettyjä. Päihteet täyttävät sitä tyhjiötä joka elämään syntyy kun teini-ikäinen ei saa harjoitella aikuisuutta. Oman kokemukseni mukaan meillä on hyvin vähän sellaisia kanavia joihin teinit voisivat rakentavasti purkaa tarvettansa käyttäytyä aikuismaisesti.

Päihdevalistukset eivät toimi kovin hyvin sillä tietoa on jo muutenkin saatavilla. Väitän, että kaikki normaaliälyiset teinit tietävät alkoholin, tupakan ja muitten huumeitten haittavaikutuksista. Se, mitä heille ei ole tarjolla, on kunnolliset vaihtoehdot. Hyvän nuoren elämään ajatellaan kuuluvan koulunkäynti ja harrastukset. Vapaa-ajan vietteiksi tarjotaan usein joko liikunnallisia tai taiteellisia ohjattuja harrastuksia. Tämä on kuitenkin useimmiten erittäin itsekeskeinen elämäntapa; elämä pyörii sen ympärillä, että nuori parantaa omia taitojaan. Liikunta voi olla kivaa ja terveyttä edistävää, mutta tuoko se oikeasti syvällisempää merkitystä elämään? Moni nuori lopettaa pitkäaikaisen harrastuksen nimenomaan teini-ikäisenä. Harrastus voi tuntua turhalta. Moni kärsii motivaation puutteesta myös opinnoissa. Merkityksellisyyden puute tuntuu musertavalta ja maailma toivottomalta.

Pinnallisten harrastusten rinnalla ja päihteidenkäytön sijaan pitäisi nuorille olla tarjolla merkityksellistä ja vastuullista tekemistä. Itse käytin aika runsaastikin päihteitä tyhjyyttä täyttääkseni (ja osallistuakseni sosiaaliseen elämään) mutta en koskaan vajonnut ihan pohjalle. Yksi minua kantaneista tekijöistä oli vapaaehtoistyö. Unicefilla aloitin 14-vuotiaana, joulumyyjänä ja lipaskeräyksissä, sekä tapahtumissa milloin missäkin tehtävässä. Minua vaivasi vähän se, että olin aina porukan nuorin, mutta toisaalta se toi kaivattua kanssakäymistä aikuisten kanssa. Työparin ikä saattoi olla mitä tahansa 25 ja 80 vuoden väliltä. Unicefin lisäksi toimin vajaan vuoden Helsingin seudun SETA ry:n nuortenryhmässä vetäjänä. Vapaaehtoistyön lisäksi vaihtoehtona voi olla esimerkiksi palkallinen työ; nuoren itsetunnolle voi olla tärkeää saada itse tienata omat taskurahansa tekemällä työtä perheen ulkopuoliselle. Varsinaisen vapaaehtoistyön rinnalla myös partio tai yhdistystoiminta esimerkiksi protulaisena, poliittisessa nuorisojärjestössä tai (ja nyt tekee uskontovastaiselle ateistille vaikeaa...) uskonnollisessa yhdyskunnassa voi olla hyvä vaihtoehto.

Aikuiset näyttävät lapsilleen mallia siitä, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa. Sen lisäksi aikuisilla on usein valtaa (muun muassa taloudellisen ja juridisen asemansa vuoksi) kieltää alaikäisiä lapsiaan osallistumasta tietynlaiseen toimintaan. Lapsia ei kuitenkaan voi vain estää tekemästä pahaa, heille pitää näyttää hyvä ja ikätason mukainen vaihtoehto, muuten ne pahaa estävät toimenpiteet ovat vain hidasteita. Teini-ikäisen taidot ja kyvyt ovat jo sillä tasolla, että heitä pitäisi kannustaa käyttämään niitä yhteisön hyväksi. Minusta tuntuu, että kulttuurimme pyrkii ohjaamaan teini-ikäisiä kovin itsekeskeiselle ja suljetulle tielle. Kaikki vastuu ja aikuistuminen nähdään pahana vaikka moni nuori nauttii siitä, että saa ottaa vastuuta asioista ja harjoitella aikuisuuden taitoja. Jo 12-vuotiaita voi ohjata osallistumaan vapaaehtoistyöhön, aluksi vaikka vanhempien kanssa, myöhemmin sitten itsenäisesti. Nuorempien lasten kanssa voi jo harjoitella yhteiskunnallista osallistumista ja kannustaa heitä oma-aloitteisuuteen. Liian aikainen aikuistuminen ei tässä maassa ole mikään ongelma, päinvastoin, nuoriso tuntuu aikuistuvan yhä myöhempään ja myöhempään. Tarjotaan heille mahdollisuuksia harjoitella aikuisuuden taitoja jotta ne ovat varmemmalla pohjalla kun aikuisuus aikanaan koittaa.

Mitäs lukijat ovat mieltä? Mitä sinä teit teininä? Mitä olisit halunnut tehdä? Onko pohdinnoissani mitään järkeä vai olenko liian idealistinen?

Identiteettikriisi - mikä musta tulee isona?

2011-09-13T03:05:00.000-07:00

Aloitin syksyn ylioppilaskoerumban englannin kuuntelukokeella. Alku oli dramaattinen; koulu oli jäänyt yhtä cd-levyä vaille ja meidän ryhmämme joutui odottamaan tiukassa karanteenissa sillä aikaa, kun rehtori ajeli Helsingin keskustan läpi YTL:n toimistolle ja takaisin.

Matematiikan koe lähestyy. On enää kaksi viikkoa aikaa lukea siihen. Voin jo nyt paljastaa, että kaivattua laudaturia ei sittenkään tule. En tiedä mikä minuun on iskenyt, mutta en ole kyennyt motivoimaan itseäni lukemiseen. Tiedän, että ahkeralla lukemisella olisin hyvinkin voinut sen ällän saada, mutta olen silti johdonmukaisesti jättänyt lukematta. Sieltä tulee M tai ehkä juuri ja juuri E. Lukemista - tai siis laskemista - ei ole lainkaan helpottanut se, että kymmenisen vuotta palvellut ihanaiseni TI-83+ laskimeni hajosi. Välillä se toimi, välillä ei, enkä minä viitsinyt sijoittaa sataa euroa uuteen laskimeen kun se kuitenkin ainakin melkein toimi. Enkä minä tiennyt mistä lähteä uutta laskinta etsimään, sillä halusin tuon tasan saman mallin, eikä sitä enää monessa paikkaa myydä. Järki vei kuitenkin voiton ja kokeita varten tilasin uuden laskimen. Nyt mulla onkin maailman pähein laskin, sillä löysin TI-83+:ssan PINKKINÄ!

Siis eikö olekin aivan mahtava? Kyllä musta nyt tulee katu-uskottava matikan & fysiikan opiskelija kun on näin hieno laskin. Paitsi että... Tahdonko mä sittenkään opiskella fysiikkaa? Tai matikkaa? Jos en ole jaksanut lukea kokeisiin vaikka aikaa on ollut, niin kannattaako sitä jatkaa yliopistotasolla? Äidinkielen laudatur tuli täytenä yllätyksenä, sillä en ole koskaan pitänyt itseäni kielellisesti lahjakkaana enkä ole ennen vuotta 2009 koskaan käynyt kouluja suomeksi. Olin odottanut, että äikän arvosanasta tulisi koko yo-todistuksen huonoin, mutta nyt näyttäisi siltä, että onnistuin siinä paremmin kuin matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa.

Entä jos opiskelisinkin valtiotieteitä? Vaikkapa viestintää. Voisin ryhtyä journalistiksi tai lähteä politiikkaan. Tai ryhtyä diplomaatiksi, sivuaineina poliittista historiaa tai yleistä valtiotiedettä. Mikä mua vaivaa? Monta vuotta olen haaveillut teknillisestä korkeakoulusta ja siitä, että pääsisin "kaltaisteni" joukkoon mielenkiintoisia asioita oppimaan. Ehkä tämä on vain sitä, että ylioppilaaksi kirjoittaminen jännittää. Musta tulee vähän niinku aikuinen nyt... :D Pelottaa, että teen vääriä valintoja. Että hukkaan aikaa johonkin turhaan tai etten pärjääkään yliopistossa. Peruskoulussa ja lukiossa olen pienellä vaivalla ollut aina luokan tai ryhmän parhaimpia. Onko minun mahdollista sopeutua siihen, että olen todennäköisesti vain keskitasoa? En oikeasti ole erityisen lahjakas matematiikassa, olen vain aina sattunut pitämään siitä. Todelliset lahjakkuudet lentävät kirkkaasti ylitseni ja osa minusta on sitä mieltä, että voisin valita helpommankin aineen. Voisin jatkaa sitä, että vähän vasemmalla kädellä hoidan opintoja ja silti pärjäisin ihan hyvin.

Ähh.

Epä-äitiys on pienen piirin kuuminta muotia

2011-09-09T10:49:00.000-07:00

Jokaisessa suuressa muutoksessa parempaan päin syntyy pieniä, mutta hyvin äärimmäisiä vastaliikkeitä. Kun valtavirta kääntyy yhä enenevissä määrin luontaisen ja lajityypillisen vanhemmuuden puoleen, on olemassa pieni, mutta äänekäs joukkio jotka tekevät toisin. Nämä naiset - keskityn nyt liikkeen naisiin, en miehiin - tahtovat lapsia, mutta he eivät tahdo olla äitejä. He eivät tahdo kokea äitiyteen normaalisti kuuluvia asioita. Heidän mielikuvansa tasa-arvosta on se, että he eivät toimi kuten naiset normaalisti toimisivat, vaan kuten miehet ja isät. Tämä on surullista paitsi feministisestä näkökulmasta (minusta ainakin; mitä tasa-arvoa sellainen on, jossa nimenomaan naissukupuoleen kuuluvat asiat leimataan pahoiksi/turhiksi/hölmöksi?) niin myös näiden perheitten lastan kannalta. Kun mietin omaa kokemustani ja mistä olisin jäänyt paitsi niin tulee sellainen tunne, että naisellekin tällaiset valinnat ovat aika huono juttu.

Niin, minkälaiset valinnat? Epä-äidit eivät tahdo synnyttää, imettää tai olla lastensa ensisijaisia hoitajia. Raskauden he kestävät kun se nyt on kustannustehokkain tapa saada lapsi, ja ainoa keino naiselle saada omia geenejä kantava lapsi tässä maassa. Raskaudesta ei kuitenkaan pidä puhua, se olisi ensimmäinen merkki aivojen sulamisesta äitiyden vuoksi. Sitä pitää välttää viimeiseen asti; kenellekään ei saa kertoa, että lapsi tai lapsen syntymä ovat elämässä mitenkään merkittäviä asioita. Lapsen syntymä ei saa muuttaa mitään. Siksi epä-äidit valehtelevat pelkäävänsä synnytystä jotta saisivat sektion, ilmoittavat kätilöille (ja kaikille muille) jo etukäteen etteivät meinaa imettää sitten lainkaan koska tisut menevät piloille ja he palaavat mielellään töihin lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Onhan isä tasavertainen vanhempi ja kyllähän lapsen nyt pitää oppia tutustumaan mummeihin ja kummeihin. Yhden epä-äidin olen kuullut laittaneen lapsen jo 7-kuisena perhepäivähoitajalle kovaan hintaan kun muuten pää hajoaa kotona eikä mieskään jaksa olla kotona. Edes kahta kuukautta.

Epä-äiti pelkää, että lapsi sitoo häntä ja estää häntä tekemästä niitä fantsuja asioita jotka nyt kuuluvat jokaisen trenditietoisen nykymutsin elämään; pitää shoppailla, kahvitella tyttöjen kanssa ja päästä yökerhoon tuulettumaan. Imetys on liian monimutkaista ja sitovaa tällaisessa kuviossa ja sitten on tosiaan se tisu-ongelma. Tosin jos mitään raskaudesta ja imetyksestä tietäisi niin osaisi sanoa, että itseasiassa ne rinnat menevät "piloille" jo raskausaikana, joillakin toki maidonnousu hieman vielä lisää ihon venymistä. Mutta sillä ei ole mitään väliä imetätkö viikon vai kolme vuotta; paitsi että imetyksen loppuessa pikkuhiljaa seinän sijaan on iholla enemmän aikaa palautua. Epä-äidin mielestä imettäminen on kuitenkin passé; rintojen alkuperäinen tarkoitushan on houkutella miehiä ja toimia seksileluina!

Epä-äidin mielestä koko äitiys on vähän noloa eikä siitä oikein saisi puhua. Silloin tosiaan joku voisi luulla, että äitiys on merkittävä osa tämän epä-äidin elämää tai että lapsi on jotenkin muuttanut jotakin. Sellainen olisi katastrofi! Lapsi pidetään piilossa kotona ja päiväkodissa. Sukulaiset korkeintaan saavat välillä vilkaista, mutta ystäville ei pidä paljastaa sitä puolta elämästään. Ehkä sivulauseessa mainita, että ainiin, miehen ja koiran lisäksi meillä on nykyään yksi lapsikin nurkissa pyörimässä.

Pelottavinta epä-äideissä on se, että jos heille neuvolan tahi muun kanavan kautta tarjotaan tietoa siitä, mikä on lapselle parasta, he vähät välittävät! Mantraksi on muodostunut "riittävän hyvä äitiys" joka ilmeisesti tarkoittaa sitä, että lapsen tarpeisiin voi vastata vähän sinnepäin. Tehdä tietoisesti ja systemaattisesti lapsen näkökulmasta huonoja päätöksiä koska "eihän kukaan ole täydellinen." Faktatieto imetyksestä kuitataan naurahduksella "Heh heh mitä fundamentalismia." Kantoliina nyt on selkeä merkki siitä, että joku yrittää päteä äitiydellään. Hänellä ei epä-äidin mukaan ole muuta sisältöä elämässään kuin se kulahtanut kantoliina ja kakru siinä kyydissä.

Epä-äitejä pitää siis lähestyä toisesta näkökulmasta. Koska he eivät liiemmin uhraa aikaansa lapsen parhaalle, voi heitä lähestyä kertomalla normaalin äitiyden hyödyistä äidille. Voidaan esimerkiksi kertoa, että sektiosta toipuminen kestää keskimäärin pitempään kuin alatiesynnytyksestä, tai että sektio ilmeisesti lisää riskiä endometrioosiin. Imetys, se suuri peikko, laskee naisen riskiä sairastua rintasyöpään varsinkin vanhempien ensikertalaisäitien keskuudessa. Rintasyöpä on yksi suurimpia työikäisten naisten tappajia suomessa. Sen lisäksi imettämättömyys ja aikainen vieroittaminen korreloivat vahvasti synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Kaiken kaikkiaan lapsi joka kokee hoidossaan jatkuvuutta ja jonka ensisijainen hoitaja on sensitiivinen itkee vähemmän ja oppii yhteisön tavoille nopeammin. Tämä hyöty äidille näkyy kun lapsi tulee 2-3 vuoden ikään. Elämä on helpompaa jos on tehnyt perustyön hyvin.

Tiedoksi niille epä-äideille jotka mahdollisesti saattaisivat tätä lukea ja jotka epäilevät, että allekirjoittanut on sellainen Täydellinen Äiti (nasaalisti lausuttuna ja silmiä pyöritellen) jolla ei muuta elämää ole kuin tuo muksu niin kyllähän tähän elämään kaikenlaista mahtuu. Ystäviä, romansseja, muutama työpaikka, opinnot & harrastuksia. Ilman, että lapsen tarvitsisi jatkuvasti tyytyä sekundaan. Aivot on vielä tallella. Itseasiassa sensitiivisen äidin aivot kasvavat lapsen ensikuukausina ;D

Mikään yksittäinen valinta harvoin määrää koko lapsen tulevaisuuden, ellei käy todella huono tuuri. Korvikeruokinnan lisäämät riskit ovat itsessään aika pieniä ja suomessa suunnitellut sektiot ovat pääasiassa ihan turvallisia. Kuitenkin, vanhempi joka tekee tietoisesti ja systemaattisesti lapsen edun vastaisia päätöksiä on jonkun ajan päästä tilanteessa, jossa riskit ovat kasaantuneet yhteen. Kun yhdistetään äidinmaidon puute, lehmiskorvikkeen tuhoava vaikutus, sektion haitat lapselle, vaihteleva hoitaja ensikuukausina sekä kosketuksen puute ensimmäisen vuoden aikana, ollaan tilanteessa joka vaikuttaa lapsen aivojen kasvuun negatiivisesti moninverroin enemmän kuin mikään edellisistä yksinään. Jos jatkuvasti pitää lapsen tarpeita toisarvoisina ja vähät välittää mikä olisi lapselle parasta niin lapsen saaman hoidon keskiarvo on hurjasti matalampi kuin sellaisessa perheessä, jossa edes pyritään tekemään lapsen edun mukaisesti.

Minua ihmetyttää kerta toisensa jälkeen mikä saa naiset lisääntymään, jos heitä ei huvita käydä läpi ihmislajin lisääntymiseen kuuluvia normaaleja askelia. Onko taustalla se, miten näitä ihmisiä on vauvoina kohdeltu? Pelkäävätkö he lapsen riippuvaisuutta ja sitovuutta koska eivät ole saaneet mallia siitä, miten sellaisia tarpeita täytetään? Pitäisikö syyttää kulttuuria? Patriarkaalisuutta? Feminismiä?

Hei, miksei mun imetystä kritisoida?

2011-09-08T13:20:00.000-07:00

Laktivismi on Suomessa tylsää, eihän täällä ikinä tapahdu mitään! Minä olen ravannut viimeisen puolen vuoden aikana hammaslääkäreillä, neuvolassa, naistenpolilla ja Diabimmune-tutkimuksen tiimoilta lastenpolillakin, mutta missään ei ole ymmärretty kritisoida tätä yli kolmevuotista imetystä. Turhauttavaa! Mistä minä nyt valittaisin kun en voi haukkua "virallisia" tahoja? Eikö neuvolantäti tai hammaslääkäri ymmärrä, että tarvitsen provosoivaa matskua tähän blogiin?

Ja oikeastihan olen aivan haltioissani. Osa terveydenhuollon henkilökunnasta on ollut avoimen ihmettelevää, mutta paino sanalla avoimen: He eivät ole tavanneet ketään näin pitkään imettänyttä ennen. Ehkä he eivät edes ole tienneet sen olevan mahdollista. Mitään negatiivista ei kuitenkaan ole korviini kantautunut. Moni muu taas on todennut imetyksen olevan todella positiivinen asia. Diabimmunen tutkimushoitajan kanssa intouduttiin keskustelemaan lehmänmaidon ja diabeteksen yhteydestä ja toisesta diabetestutkimuksesta, TRIGR:stä. Hammaslääkäri kehui, kun meillä ei ole koskaan ollut tuttia tai tuttipulloa käytössä ja piti mehujen hyvin vähäistä käyttöä erittäin positiivisena asiana. Hän tiesi, ettei äidinmaito itsessään ole kariogeenista - mutta muistutti iltapesun tärkeydestä 2-vuotiaalle yösyöjälle. Hampaisiin jääneet ruoantähteet yhdessä äidinmaidon kanssa voivat nimittäin tehdä tuhoja.

Olenko ollut vain onnekas? Ovatko asenteet ja tietotaito muuttuneet muutaman vuoden takaa? Vai mistä oikein johtuu, että tunnen monia tarinoita joissa äitiä on loukattu tai äidille on annettu aivan väärää tietoa äidinmaidosta ja imetyksestä, mutten itse ole joutunut näiden kanssa tekemisiin? Itse toivon, että taaperoimetystietous on lisääntynyt ja yhä useammalla terveydenhuollon ammattilaisella on faktatietoa imetyksestä ja myönteinen asenne. WHO:n kahden vuoden minimisuosituksen toivoisi olevan tuttu myös suomalaisille terveydenhoitajille ja kaikille muillekin, jotka työskentelevät perheiden kanssa.

Evelyn muuten painaa nykyään 14,7 kg ja on 96 cm pitkä. Minun pieni vauvani rikkoo kohta metrin rajan! Paino on jo lähes viisinkertaistunut syntymästä. Kaikki temput, hypyt, piirtelyt ja pelit sujuivat tytöltä oikein hyvin. Näkö on kuulemma jopa parempi, mitä keskiverto kolmevuotiaalla. Aiemmin viikolla oli hammaslääkäri. Ei reikiä, ei liiemmin huomautettavaa. Kaikki maitohampaat ovat puhjenneet normaalisti ja purenta oli hyvä. Päiväkodin mukaan lapsi on sosiaalinen, leikkisä, noudattaa ohjeita hyvin ja muodostaa kaverisuhteita helposti. Kaikki hyvin siis!

Mutta takaisin alkuperäiseen, SUUREEN ongelmaani. Kukaan tavispulliainenkaan ei ole ymmärtänyt kritisoida ällöttävää julki-imetystäni. Olemme vähentäneet busseissa, junissa ja puistonpenkeillä imetystä minun toiveestani, mutta kyllä sitä vielä lähes päivittäin tapahtuu. Kyllä nyt hei jonkun pitää pistää itsensä likoon ja tulla huomauttamaan asiasta jotta saisin mehukasta kirjoitettavaa! ;)

Miten Sinut on kohdattu neuvolassa tai hammaslääkärillä? Oletko saanut kuulla äidinmaidon muuttuvan sokerilitkuksi? Vai onko terveydenhoitaja kannustanut pitkään imetykseen?

I dream of India...

2011-09-06T12:40:00.000-07:00

...ja unelmaksi se jäi.

Sain idean lähteä Intiaan, Mercy-kotiin vapaaehtoiseksi, jo puolitoista vuotta sitten. Välillä olin lähdössä, välillä ajattelin, että en sittenkään tahdo. Jahkailin eestaas kunnes keväällä päätin, että KYLLÄ, kaikesta huolimatta me lähdemme. Matkakassassa oli liki 2000€ ja reseptit rokotuksiin kourassa. Hain jo suositteluja vapaaehtoiseksi-hakemusta varten ja puolet oli kasassa.

Keväällä tuli ensimmäinen setback. Säästääkseni rahaa ja vaivaa asunnon kanssa, oli tarkoituksenani muuttaa isäni luokse (hänen talossaan on periaatteessa kaksi asuntoa, minä ja Evelyn olisimme asuneet alakerran asunnossa) joko toukokuussa tai kesäkuussa. Selvisi, ettei siellä olisi vielä tilaa silloin - sisko perheineen asuisi siellä kesän loppuun. Laadimme uuden suunnitelman. Suunnitelma oli teoriassa toteutumiskelpoinen, mutta jo kesäkuussa alkoi alamäki. Heinäkuussa jo puolet matkakassasta oli haihtunut, mutta lopullisen naulan arkkuun löi se, ettei Evelyn enää viihtynyt kanssani töissä - jouduin ottamaan kolme viikkoa (palkatonta) lomaa.

Loma oli tarpeen. En tajunnut kevättalvella kuinka poikki olin. Ilmeisesti vältyin totaaliselta burn-outilta täpärästi. Sain viettää aikaa mökeillä, ajella ympäri suomea hyvässä seurassa ja sain nukkua, lukea kirjoja ja tuijotella taivasta kaikessa rauhassa. Kesti piiiiiiitkään ennen kun jaksoin taas avata koulukirjoja, enkä oikeastaan vieläkään ole päässyt vauhtiin matikan yo-koetta varten (apua!). Tällä köyhäilyllä ja suunnitelmien romahtamisella on siis positiivisiakin puolia.

Pohdin hetken, että laittaisinko jo otsikkoon jotain aiheesta, jota olen pohtinut paljon viime aikoina. Jostain syystä se tuntuu liian paljolta, vaikka tuskin asia otsikossa aiheuttaa sen enempää tai vähempää hämmennystä kuin mitä tässä lopussa. Mutta siis asiaan: Yksi syy miksen ole viime aikoina bloggaillut kovinkaan ahkerasti on se, että en ole uskaltanut kirjoittaa sellaisesta suunnitelmasta, joka on vienyt suuren osan päästä (ja sydämestäni) viime aikoina. En tiedä miksi jahkailen. Jos tämä toteutuu, niin siitä saavat kaikki tietää. Jos ei toteudu niin entäs sitten? En minä päässyt Intiaan - kadunko sitä aikaa mitä käytin siitä puhumiseen tai unelmoimiseen? No en! Hävettääkö minua nyt kun en saanutkaan vietyä suunnitelmiani loppuun asti? No ei hävetä, miksi pitäisi! Miksen siis tästäkin haaveesta voisi kirjoittaa? Mitä pahaa seuraa siitä, että uskallan kertoa tästä, hieman erilaisesta matkastani?

Asia on siis niin, että minulla on ~~vauvakuume~~ toisen lapsen kaipuu. Meidän perhe ei ole tässä. Meiltä puuttuu joku. Tiesin jo ennen Evelynin syntymää, että tahtoisin useamman lapsen. Evelynin syntymän jälkeen olen varovaisesti kokeillut siipiäni rakkausmarkkinoilla, mutta suoraan sanottuna ei tärppää eikä edes liiemmin kiinnosta. En missään nimessä sano ei koskaan, sen verran optimistia (ja realistia) minusta löytyy, mutta tällä hetkellä parisuhde ei tunnu kovinkaan ajankohtaiselta asialta. Vauva sen sijaan olisi aika ajankohtainen asia. Siispä minulla on "projektina" yrittää lasta toisen sellaisen kanssa joka ei perinteisen kaavan mukaan lasta aio saada. Projekti on tällä hetkellä hyvin alkuvaiheessa, mutta näyttää lupaavalta. Monelle olen tästä haaveesta jo puhunut, nyt aion uskaltautua kertomaan siitä ihan julkisesti. Mieluummin selittelen asiaa nyt etukäteen kuin sitten, kun olen jo raskaana.

Nih. Siinä se nyt on. Uskalsin.

Keijo Tahkokallio vs Jesper Juul

2011-08-27T09:43:00.000-07:00

Jutun aiheena piti olla ”Keijo Tahkokallio on väärässä,” mutta on hän monessa asiassa oikeassakin. Paljon hyviä ajatuksia. Luin juuri Tahkokallion käsialaa olevan kirjan Myönteinen ajattelu lastenkasvatuksessa, enkä yhtään ihmettele, että Tahkokallio on (tietääkseni) onnistunut hyvin omien lastensa kasvattamisessa. Kirjassa kehotetaan muun muassa aktiiviseen kuunteluun ja Tahkokallion perussuhtautuminen lapsiin on positiivinen; lapset eivät ole hirviöitä tai asosiaalisia klönttejä, vaan he syntyvät kaikilla valmiuksilla hyvään vuorovaikutukseen, ja heitä pitää vain auttaa käyttämään näitä valmiuksiaan oikein. Ei pidä turhaan haastaa riitaa lapsen kanssa vaan pitää asettua hänen puolelleen. Ainakin hänen omien sanojensa mukaan on Tahkokallio ollut läsnäoleva isä lastensa elämässä. Lapsista ainakin nuorin on ollut kotihoidossa kolmevuotiaaksi ja Tahkokallio muistuttaa muutamaan otteeseen, että lasten aivojen kasvu on tärkeää aikaa kasvatuksessa. Ensimmäisten vuosien aikana suurin osa niistä rakenteista joiden avulla lapsi maailmaa katsoo ja ymmärtää, joilla lapsi reagoi, kehittyy. Ei peli ole menetetty vaikka lapsi ensivuosinaan saisi vähemmän hyvää kohtelua, mutta peli on moninverroin vaikeampaa silloin.

Kirjaa lukiessani olin positiivisesti yllättynyt ja samalla pettynyt: Miksi Tahkokallion (ja Sinkkosen...) mediaan päässeet lausahdukset tuntuvat liittyvän aina rajat & rakkaus ideologiaan? Yksi ensimmäisistä häneen liittyvistä jutuista mitä olen lukenut lyttäsi pitkän imetyksen todella ammattitaidottomasti. Psykologilla kun ei työnsä puolesta ole sanottavaa imetyksen ravitsemuksellisesta puolesta, eikä mikään tutkimus tue hänen mutujuttuja pitkän imetyksen haitallisuudesta.

Toisaalta. Löytyihän sieltä tosiaan sitä rajat & rakkaus-ideologiaa. Hän on vuorenvarma, että lapsilla tulee ikä jolloin heidän tarkoituksenaan on vastustaa vanhempiaan ja tehdä heidän elämänsä hankalaksi. Hän on myös varma, että lapsille pitää asettaa rajoja ja että näissä rajoissa on oltava johdonmukaisia. On melkein ihan sama mitä ne rajat ovat, kunhan ovat johdonmukaisia. Sen lisäksi moni Tahkokallion ”metodeista” olivat juuri sitä; keinotekoisia ”metodeja” joiden avulla lapsi voidaan manipuloida tekemään niin kuin vanhempi toivoo. Itseluottamusta vahvistettiin, mutta jäikö itsetunto varjoon?

Luin heti perään Jesper Juulin Konsten att säga nej med gott samvete. Vapaa käännös tuosta olisi ”miten sanoa ei hyvällä omallatunnolla”. Kirjojen aiheet olivat siis aika samanlaisia, miten asettaa rajoja positiivisin tuloksin. Juulin näkökulma aiheeseen eroaa kuitenkin merkittävästi Tahkokallion perusajatuksesta. Tahkokallio tahtoisi asettaa rajoja rajojen vuoksi ja sitten toki niiden sisällä antaa lasten olla vapaasti. Juul taas on sitä mieltä, että rajat ovat enemmänkin vanhempien omia rajoja. Tahkokallio on sitä mieltä, että jos kaupassa kieltäytyy ostamasta lapselle karkkia niin on asettanut lapselle rajan. Jesper Juul ja minä olemme eri mieltä. Lapsella luontainen raja menee siinä, että hänellä ei ole rahaa millä karkkia ostaa. Hän pyytää vanhempaa ostamaan karkkia. Vanhempi voi kieltäytyä. Sanoi hän juu tai ei niin hän käyttää valtaansa, eli oikeutta päättää omasta rahankäytöstään, ja hän voi päättää oman mielensä mukaan. Tässä kohtaan tulee siis erimielisyys; Tahkokallio sanoo, että vanhempi asettaa lapselleen rajan. Juul ja minä olemme sitä mieltä, että ainoa mitä hän rajoittaa on oma rahankäyttönsä. Ei hän anna lapselle valtaa suostumalla ostamaan karkkia. Valta on yhä hänellä itsellään vaikka hän myöntyisi lapsen pyyntöön. Sen sijaan, että keksii jonkun monimutkaisen periaatteen jonka mukaan sanoo joko juu tai ei, kannattaa tehdä niin kuin parhaalta tuntuu. Jos oikeasti ja aidosti tuntuu siltä, että lapsen pyyntö on kohtuullinen ja tekeepä vanhemmankin mieli karkkia niin siitä vaan!

Lapsi aistii vanhemman epävarmuuden. Suurin osa viestinnästämme on sanatonta. Ilmeet, elekieli ja äänenpaino kertovat tunteistamme vaikka sanat olisivat ihan päinvastaisia. Lastenkasvatuksen suurimpia haasteita nykypäivänä on se, että lapset eivät tunne vanhempiaan tai tiedä, mitä nämä oikein haluavat. Jos sanat sanovat yhtä mutta elekieli jotain ihan muuta, on tunteella kulkeva lapsi sekaisin. Me aikuiset olemme oppineet kuuntelemaan pääasiassa sanallista viestintää vaikka aistimmekin myös elekielen viestimät tunteet. Olemme oppineet, että jos nämä ovat keskenään ristiriidassa, niin kannattaa silti keskittyä sanalliseen viestintään. Lapsille tällainen ei vielä ole auennut. Heille sanaton viestintä on aivan yhtä aitoa ja tärkeätä kuin lauseen sisältämät sanat. Kun tarkoitamme ”Minä tahtoisin sinun tekevän nyt näin” niin on lapselle selkeintä, kun sanomme sen juuri niin. Abstraktit säännöt ja periaatteet eivät avaudu lapselle, eivät varsinkaan, jos vanhemman tunteet sanovat toisin. Kun annamme lasten oppia tuntemaan todelliset minämme, kerromme heille rehellisesti (vaikka ikätasoisesti) tunteistamme ja toiveistamme, on heidän helpompi ottaa meidät ihmisinä huomioon. Kun Evelyn pyytää saada katsoa tietokoneelta piirrettyjä mutta minä tahdon kirjoittaa tämän blogauksen loppuun, niin voin reagoida kahdella tavalla. Kokeilin juuri niitä molempia! Ensiksi sanoin ”Ei, nyt on minun vuoroni olla koneella.” Se lipsahti ihan automaattisesti, en tiedä mistä se tuli. Ei sillä oikeasti ole kauheasti tekemistä todellisuuden kanssa. En minä laske minuutteja, ei meillä ole mitään ennalta sovittuja vuoroja tälle koneelle. Vastaukseksi sain vastalauseen: ”Mutta minä tahdon katsoa piirrettyjä!” Tajusin virheeni ja korjasin lauseeni sisältöä: ”Minä tahdon nyt kirjoittaa tietokoneella. Voit katsoa piirrettyjä myöhemmin.” Tämä lause sai vastauksekseen ”Aijaa, okei! Mä meen tekemään palapeliä.” Muita lauseita jotka sopisivat ensimmäiseen, eli väärään tapaan, ovat ”Mutta sinähän olet katsonut vaikka kuinka paljon piirrettyjä tänään! Etkö voisi tehdä jotain muuta?” tai ”Etkö tekisi jotain muuta nyt? Jos vaikka menisit pelaamaan palapeliä?”. Ne eivät kerro minun tunteistani mitään, eikä lapsi saa vastausta kysymykseensä. Niistä olisi tullut vastaukseksi ärtymystä ja vastalauseita.

P.S. Luen nyt toista Tahkokallion kirjaa lasten levottomuudesta. Ihmettelen yhä suuremmin hänen Iltalehdessä esittämää lausuntoaan pitkän imetyksen (muka)haitallisuudesta. Tahkokallio kertoo asiantuntevasti stressistä, ryhmähoidon haitallisuudesta pienille lapsille ja korostaa kiintymyssuhdetta kasvatuksessa. Hän on varhaista itsenäistämistä vastaan ja kertoo hyviä niksejä stressin vähentämiseen. Silti hänen mielestään imetys on taaperoille ja leikki-ikäisille haitallista. Oman kulttuurinsa sokaisemana hän kuvittelee, että imetys on jotenkin ”noloa”. Imetys on kuitenkin todella, todella tehokas tapa lievittää lapsen stressiä ja palauttaa yhteys eron jälkeen, esimerkiksi päiväkotipäivän päätteeksi. Monilapsisessa perheessä kotihoidossakin olevan lapsen arki voi olla niin vauhdikasta, että imetyksellä on tärkeä tehtävä vielä leikki-ikäisellekin.

P.P.S. Luitteko 16.08. ilmestyneessä Iltalehdessä olevan artikkelin leikki-ikäisen imetyksestä? ;)

Älä luota kehenkään, älä edes minuun!

2011-08-18T12:08:00.000-07:00

Johanna Korhonen kirjoittaa kolumnissaan Valistuksen vastaliike yleisestä suuntauksesta nyky-yhteiskunnassa: Asiantuntijuus ja tieto leimataan epäluotettaviksi, mutu ja mielipiteet ilman perusteluja ovat kuninkaita. Olen jokseenkin samaa mieltä. Minusta on surullista, miten helposti lähdetään maallikko-gurujen perässä jonkun uuden haihatuksen perään. Tieteessä on äärettömän tärkeää voida myöntää virheensä ja vaihtaa taktiikkaa, mutta maallikossa tämä saattaa aiheuttaa luottamuspulaa. Yksi esimerkki on hiilihydraatti-rasva - keskustelu. On tullut ilmi, että tutkimustuloksia on väärennetty. Rasvat eivät olekaan pahoja. Sen sijaan nopeat hiilihydraatit voivat olla luultua epäterveellisempiä. Tälläkin hetkellä on monta eri leiriä ravitsemuskeskustelussa. Mistä tavallinen kaduntallaaja tietäisi, mikä nyt on hyväksi ja mikä pahaksi?

Aion tulevaisuudessa opiskella matematiikkaa ja/tai fysiikkaa. Siinä mielessä ala on "helppo", että suurin osa tiedoista ja faktoista on tarkistettavissa. Yksi ynnä yksi on kaksi, sen voi jokainen tarkistaa. Kyseessä ei ole mielipideasia. Toki kun edetään monimutkaisemmille alueille ja vielä keskeneräisille uusille apajille löytyy myös matemaatikoista ja fyysikoista tunnemyrskyjä suuntaan tai toiseen.

Kasvatus on varmaan kaikkein hankalimpia alueita. Kasvatusta ei eettisistä syistä voi tutkia kovinkaan tarkasti. Sen lisäksi erilaisia muuttujia on käytännössä mahdotonta kontrolloida. Koulutetut vanhemmat saavat älykkäämpiä lapsia; johtuuko se geeneistä, kasvatuksesta, siitä että koulutettujen lapset saavat keskimäärin parempaa ravintoa, vai kaikista kolmesta? Mitään sokkotutkimuksia ei voida tehdä. Kaiken kukkuraksi ihmiset kasvavat aikuisiksi niin hitaasti, ettei tutkija ehdi seurata kuin yhden tai kahden sukupolven aikuistumista. Kasvatuksen tulokset pitää aina sijoittaa kulttuuriseen kontekstiin. Se, mikä on haluttua ja toivottua yhdessä kulttuurissa voi toisessa olla suorastaan tabu.

Koska kasvatusasiat ovat tunnemaailman asioita, emme voi koskaan saada täyttä varmuutta tai tiettyä Totuutta siitä, miten asiat olisi tehtävä. Jokaisella on omat tulkintansa siitä, mitä onnistunut kasvatus tarkoittaa. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei lapsia edes voi kasvattaa; ympäristön vaikutus on suurempi kuin vanhempien. Kirjaston kotikasvatus- ja kehityspsykologian osastoja kolutessa tulee selväksi, että asiantuntijoilla on suurin piirtein yhtä monta mielipidettä kuin meillä taviksillakin. Siksi ehdotan, että ei kannata luottaa kehenkään, paitsi ehkä itseensä, ihan vähäsen.

Minulla on ollut elämän aikana muutamia sellaisia kohtaamisia, joissa on toistunut tietynlainen kaava. Henkilö on ihmetellyt minua ja elämäntyyliäni. Kun ryhdymme keskustelemaan, on hän pikkuhiljaa pyörtänyt aiempia mielipiteitään ja ollut lopulta monesta asiasta täysin samaa mieltä kuin minä. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun tämä henkilö on osannut olla reilusti eri mieltä jossakin asiassa kanssani olen kokenut, että hän ymmärtää täysin mistä on kyse: Kyseenalaista kaikki, joka on itsellesi tärkeää.

Tässä epäluulon ilmapiirissä on vaikea päättää mitä neuvoja kannattaa kuunnella ja mitä ei. Ptolemaios oli aikansa suuria tieteellisiä nimiä ja todennäköisesti etevämpi matematiikassa kuin mitä minä olen, mutta silti hän oli varma, että aurinko kiertää maapalloa. Iisac Newton oli älykäs mies ja loi paljon järjestystä kaaokseen klassisen fysiikan ja calculuksen avulla. Toisaalta hän uskoi voivansa muuttaa lyijyn kullaksi alkemian avulla. Viime vuosisadan suuret nimet psykologian saralla loivat varmasti uutta ja hyvää, mutta keksivät myös järjettömyyksiä joista on onneksi pääosin luovuttu. Jo Ptolemaioksen aikaan oli niitä, jotka väittivät maapallon kiertävän aurinkoa, ei toistepäin. Newtonin aikaan oli jo alkemian vastaista liikehdintää ja alkemia ja kemia irtaantuivat toisistaan. Viime vuosisadalla oli niitäkin, jotka yrittivät saada järjen ääntä kuuluviin estääkseen järjettömyyksiä, kuten hampaiden poistamista ja kitarisojen leikkaamista keinona parantaa mielenterveyttä.

En aio antaa mitään neuvoja siitä, miten kannattaa suodattaa tietoa. Kerron vain oman tapani. Itse pyrin miettimään laajemmasta näkökulmasta. Jos tarkastellaan imetystä suppeasta, tähän kulttuuriin ja aikaan sidotusta näkökulmasta niin saadaan suppea kuva tämän ajan ja paikan imetyskulttuurista. Jos taas tahdon pohtia imetyksen merkitystä ihmislapsen kehitykselle on minun laajennettava kuvaa. Mikään yksittäinen asiantuntija, muinainen tai nykyinen kulttuuri tai yksittäinen kokemus ei riitä. Jos tarkastelen uhmaikää, niin minun on taas mietittävä jotain muuta kuin sitä omaa subjektiivista kokemustani tai naapurin Seijan kokemusta. Suomalaisten asiantuntijoiden lisäksi tahdon kuulostella muunmaalaisia asiantuntijoita, jotka kertovat erilaisista kulttuureista ja tilanteista. Kun pohdin mikä ihmiselle olisi optimaalisinta ravintoa niin teen saman tarkastelun taas. Nämäkin kuvat jäävät armottoman vaillinaisiksi, sillä kaikesta ei ole olemassa tasapuolisesti tietoa, eikä edes deskriptiivinen tieto ole neutraalia tai objektiivista. Kuitenkin se kuva on laajempi kuin jos luotan vain yhteen lähteeseen, siihen yhteen kirjailijaan, psykologiin, naapuriin tai omaan kokemukseeni.

Ei ole mitään absoluuttista tietoa. Kahdelle ihmiselle voidaan esittää tasan sama informaatio ja he muodostavat siitä täysin vastakkaiset mielipiteet. Jos joku mielipide saa tarpeeksi kannatusta, on meillä tapana kutsua sitä tiedoksi tai faktaksi. Joskus huutoäänestys kumotaan myöhemmässä vaiheessa, niin kuin kävi maakeskeisen ajatusmallin ja alkemian. Joskus vasta äänekkäällä huutoäänestyksellä saadaan asiantuntijatkin oikeille raiteille, niin kuin kävi rasvakeskustelussa. Asiantuntijoilla on tärkeä rooli keskustelun vetäjinä sillä he tekevät valmiiksi osan työstä meidän puolestamme; he tekevät sitä laajempaa tarkastelua ja käyttävät paljon aikaa ajatusten pureskeluun ja muotoiluun. He eivät kuitenkaan voi päättää puolestamme mikä on totta ja mikä ei, sillä loppuen lopuksi hekin ovat vain ihmisiä.

Näihin ajatuksiin nojaten aion lähipäivinä kirjoittaa Keijo Tahkokalliosta ja kertoa oman mielipiteeni siitä, miksi hän on väärässä. Vaikka olenkin vain peruskoulun käynyt eikä minulla ole vahvaa tieteellistä näyttöä siitä, miksi hän on väärässä. Lukija päättää sitten itse mitä mieltä on, jos mitään.

Lapsen paikka perheessä

2011-08-14T12:24:00.000-07:00

Helsingin Sanomissa ilmestyi 31.07. kirjoitus perheen sisäisestä vallasta ja miten lapsilla on nykyään liikaa valtaa. Paperiversiossa ollut teksti oli mielestäni todella hyvää luettavaa, sen sijaan nettisivuille päätynyt lyhennetty versio jää aika vajaaksi. Artikkelissa käsiteltävän kirjan kirjoittaja, saksalainen psykiatri Michael Winterhoff, ei suinkaan kannata viime vuosisadalla vallalla ollutta autoritääristä kasvatusmallia ja muistuttaa tekstissä, että oikeastaan on aika mahdotonta pakottaa lapsi toimimaan täysin vanhemman tahdon mukaan. Sellaisen ei myöskään pitäisi olla kasvatuksen tavoitteena. Tottelevaisuus tekee ehkä vanhemman arjesta helpompaa tiettyinä aikakausina, mutta kasvatuksen todellinen tavoite on itsenäinen, sosiaalisessa ympäristössä pärjäävä aikuinen, ei täydellisesti totteleva vanhemmissa riippuva robotti. Winterhoff varoitteleekin vanhempia menettämästä malttiaan. Lasta ei pidä nähdä uhkana, eikä lapsen niskurointi ole mikään syy rähjätä tai ruveta uhkailemaan. Kypsä aikuinen löytää paremman tavan pysyä jämäkkänä. Lyhyessä nettiartikkelissa esitetyn kumppanuus-vanhemmuuden lisäksi Winterhoff käsittelee ainakin symbioosivanhemmuutta, jossa vanhempi kokee lapsen olevan oman itsensä jatke. Symbioosi sopii pienelle vauvalle, mutta taaperoiässä lapsi alkaa löytämään erillisyytensä. Vanhemman on osattava kohdella lasta erillisenä ihmisenä ja samalla vaatia, että lapsikin kohtelee häntä erillisenä ihmisenä.

Valitettavasti Winterhoffin kirjoja ei olla (vielä?) käännetty ruotsiksi, englanniksi tai suomeksi. En siis pääse tutustumaan tarkemmin hänen ajatuksiinsa. Tahtoisin lukea enemmän; hesarin paperiartikkelissa osa hänen ajatuksistaan tuntui helposti ymmärrettäviltä, osasta taas en ollut varma mitä tarkoitettiin. Siitä olen ainakin Winterhoffin kanssa samaa mieltä, että jo enemmistö länsimaalaisista lapsista voidaan luokitella häiriintyneiksi.

Koska vika ei ole lapsissa – he syntyvät käytännössä samanlaisilla geeneillä kun pari aiempaakin sukupolvea – on vika vanhemmissa. Vanhemmat taas ovat ”perineet” tämän vian joko omilta vanhemmiltaan, tai sitten he ovat muuttuneen ympäristön uhreja. Tuhansien vuosien ajan ihmiset elivät pienissä yhteisöissä joissa sukupolvien ketju pysyi katkemattomana. Yhteisöissä oli aina joku, joka oli muutaman vuoden nuorempi tai muutamaa vuotta vanhempi – ellet sitten ollut vastasyntynyt vauva tai yhteisön vanhin, ja se oli väliaikainen pesti. Ihmiset olivat toistensa kanssa tekemisissä päivittäin. Vauvat olivat äitiensä kanssa, taaperot & leikki-ikäiset viettivät suuren osan ajasta äitiensä läheisyydessä, mutta omiaan puuhaillen. Vanhemmat lapset saivat vuorotellen ottaa vastuuta ja olla toisten vastuulla: Välillä he hoitivat nuorempiaan ja saivat harjoitella vastuuta ja lastenkasvatusta. Toisinaan he kulkivat jonkun vanhemman henkilön perässä ”kasvatettavina”, oppimassa työntekoa ja yhteisön tapoja. Ketjuun, jatkumoon, ei koskaan päässyt muodostumaan mitään suuria kuiluja kun aina joku porukasta oli jossakin iässä. Ihmiset tottuivat lapsesta asti olemaan tekemisissä eri-ikäisten kanssa. Lapset näkivät aikuisia erilaisissa rooleissa; välillä lapsi oli hemmottelun kohteena, useammin lapsi sai sivusta seurata miten aikuinen teki työtä. Kun tällaisessa ympäristössä kasvanut lapsi sai omia lapsia, oli hän jo kokenut lastenhoitaja ja kaiken lisäksi hänelläkin oli niitä eri-ikäisiä ihmisiä ympäristössään auttamssa uuden tulokkaan kanssa. Vanhemmuus oli sitä, että teki työtä yhteisön hyväksi ja näytti esimerkillään miten aikuinen käyttäytyy. Lapset seurasivat sivusta miten aikuiset keskustelivat keskenään, miten he tekivät työtä ja miten aikuiset kohtelivat lapsia. Sitten he matkivat ja harjoittelivat, päivittäin, kunnes saavuttivat tavoitellun aikuisuuden tilan.

Nykyään eletään niin eristyneesti. Vanhemmat eivät osaa olla luontevasti lastensa kanssa, eikä lapsilla välttämättä ole ketään muutakaan joka osaisi olla heidän kanssaan luontevasti. Perheen esikoinen joutuu harmillisen usein kokemaan sen suuren kuilun aikuisen ja pienen lapsen välillä. Vanhemmat ovat keskimäärin hyvin kokemattomia ryhtyessään työhönsä. Sen lisäksi heidän oma kypsymättömyytensä heijastuu lapsiin. He eivät osaa hahmottaa lasten maailmaa eivätkä ymmärrä mitä lapset tarvitsevat. Heillä ei välttämättä ole minkäänlaista visiota siitä, minkälaisiksi aikuisiksi haluaisivat lastensa kasvavan ja minkälaisia arvoja tahtovat lapsilleen opettaa. Kasvatus painottuu tottelevaisuuteen ja ajanviettoon; miten saada tämä päivä kulkemaan joten kuten siedettävästi. Miten saada lapsi tällä hetkellä tekemään niin kuin minä tahdon. Monet turvautuvat sekalaisiin yksittäisiin neuvoihin ja metodeihin joista kuulevat tai lukevat. Hyvän vanhemmuuden mittareiksi nousevat täysin irrelevantit asiat kuten milloin lapsi menee nukkumaan ja mihin, mitä hän harrastaa tai miten hänet on puettu. Oletetaan, että päiväkodit ja koulut tekevät lapsesta yhteiskuntakelpoisen. Tämä trendi on mennyt niin pitkälle, että moni olettaa lapsen opetettavan kuivaksi ja syömään itsenäisesti päiväkodissa. Lasten kanssa vietetty aika on hyvin usein lapsikeskeistä; lapset näkevät omat vanhempansa lähinnä viihdyttäjän tai komentajan roolissa. Harva pieni lapsi näkee vanhempansa tekevän töitä tai viettävän aikaa ydinperheen ulkopuolisten aikuisten kanssa päivittäin. Kuvitellaan, että ns laatuaika on lapsille parasta, että lapsiin pitää keskittyä kokoajan silloin kun heidän kanssa on. Laatu ei kuitenkaan korvaa määrää, eikä laatu välttämättä tarkoita lapsikeskeisyyttä.

Keskustelin muun muassa näistä asioista isäni kanssa viikonlopun aikana. Puhuimme yleisellä tasolla, mutta jatkoin työstämistä omassa päässäni henkilökohtaisemmalla tasolla. Yhden vanhemman perheessä on hyvin helppoa lipsua lapsikeskeisyyteen ja epäterveeseen symbioosiin jossa ei tule vaatineeksi itseltään tai lapseltaan tarpeeksi. Michael Winterhoff ravistelee nykyvanhempia rakkauden kerjäämisestä. Lapsen pitäisi saada rakkautta ehdoitta, mutta vanhemmalla moista oikeutta ei ole. Lapsi tarvitsee vanhempiansa, terve ja tasapainoinen vanhempi ei tarvitse lastaan. Kun viettää suuren osan arjestaan kahdestaan lapsen kanssa, on välillä vaikea muistaa kuinka pieni hän vielä on!

Tervetuloa uuteen blogiin!

2011-08-12T12:20:00.000-07:00

Heippahei kaikille, jotka olette jaksaneet odottaa! Tervetuloa uusille lukijoille kans. Olen piiiitkään suunnitellut blogin siirtämistä helppokäyttöisemmälle pohjalle; vuodatus ei ole erityisen käyttäjäystävällinen. Tässä tämä nyt on, vaikka pieniä muutoksia saattaa näkyä lähitulevaisuudessa. En ole erityisen visualistinen henkilö niin kivan ja siistin ulkoisen asun löytämiseen voi mennä muutama viikko. Otetaan ihan alkuun taas kuulumisia, ensi viikolla sitten asiapitoisempaa juttua!

Lyhyen kesäloman jälkeen pienperheemme on ryhtynyt avoimin mielin uusiin kuvioihin - Evelyn täytti kolme vuotta kesäkuussa ja kotihoidontuen loppuessa oli pohdittava uusia vaihtoehtoja. Päädyin laittamaan lapsen maailman ihanimpaan [toim huom: subjektiivinen kokemus hyvin vähällä kokemuspohjalla!] päiväkotiin. Evelyn sai aloitella kaikessa rauhassa elokuun ensimmäisellä viikolla ainoana lapsena, nyt kuluneella viikolla oli jo sentään 3-5 kaveria mukana. Yhteensä lapsia on päiväkodissa 11 kappaletta. Iltapäivisin heillä on toisinaan seuraa koululaisista jotka tulevat iltapäiväkerhoilemaan. Kaikki kolme henkilökunnan jäsentä ovat tehneet minun hyvän vaikutuksen. Olen hyvin onnellinen siitä, että yksi heistä on mies - mielestäni on ihanaa, että Evelyn saa päiväkodissa arkisen mallin miehestä. Evelynin elämässä on muutama aikuinen mies, oman isänsä lisäksi isoisä ja eno muutaman nimetäkseni, mutta päivittäin heitä ei näe. Tasa-arvonäkökulmasta on hienoa, että lapset kokevat lastenhoidon kuuluvan myös miehille. Evelyn on tykännyt päiväkodista ja oppinut uusia rutiineja hienosti. Joskus aikoinaan minua peloteltiin, että lapsesta tulee äitin helmoissa roikkuva arkajalka kun en kiikuttanut häntä muutaman kuukauden ikäisestä asti hoidossa. Pidin ja pidän yhä tuollaista ajattelutapaa aika naurettavana; sellainen lapsi joka on vastasyntyneestä asti kokenut jatkuvuutta ja turvaa, ja osannut luottaa ensisijaiseen hoitajaansa, ei näe vanhempana mitään syytä pelätä muita ihmisiä. Kun hän on tarpeeksi vanha niin hän pärjää loistavasti myös muiden aikuisten seurassa, eikä kaipaa äidin helmoihin pyörimään.

Minulla on nyt seuraavan kuukauden-parin aikana vähänlaisesti töitä, sillä keskityn syyskuun lopulla häämöttävään matematiikan ylioppilaskokeeseen. En tiedä vielä milloin pääsen aloittamaan uudessa toimessani koulunkäyntiavustajana, mutta odotan innolla sitä(kin). Olen tehnyt töitä pienten lasten kanssa vuosikausia; nyt tuntuu luontevalta siirtyä vanhempien lasten pariin. Samalla saan arvokasta kokemusta jota voin käyttää oman lapseni kasvatuksessa. Töiden ja ylppäreiden lisäksi aion kokeilla opiskelua avoimessa yliopistossa!

Luumupuu-tapaamiset Perkkaan asukaspuistossa jatkuvat näillä näkymin syyskuussa. Ilmoitan uusista päivämääristä ja ajoista heti kun saan niitä tarkennettua. Luumupuu löytyy facebookista; sivua tykkäämällä saa informaatiota sitä mukaan kun kirjotan sivun seinälle.

Niille, jotka eivät vielä ole tutustuneet loistavaan, Katri Pääkkö-Matilaisen (Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n pj) kirjoittamaan ja Maria Kähärin kuvittamaan kiintymysvanhemmuus-oppaaseen, tsekatkaa! Opus keskittyy vauva-ajan käytänteisiin ja on hyvä alku tuoreelle vanhemmalle tällä tiellä. Muualla kuin espoossa asuville lapsimyönteistä kasvatusta kannattaville löytyy liveseuraa tuolta KiVa:n sivuilta, alaoikealta. Tällä hetkellä toimintaa taitaa löytyä ainakin Turusta, Tampereelta, Jyväskylästä, Seinäjoelta, Joensuusta ja Helsingistä.

Jatkossa pyrin päivittämään 2-3 päivän välein. Juttuehdotuksia saa laittaa kommentteihin, otan huomioon minkä kerkeän. Kesän aikana olen pohtinut paljon ns kasvatusasioita ja pohtinut laajemmin ihmisyyttä: Mikä tekee ihmisen hyväksi ihmiseksi? Mitä on henkinen kypsyys? Miten se saavutetaan? Minkälainen on aito ja terve lapsi-vanhempi suhde? Miten kohdella lasta ihmisenä - pitäen silti mielessä sen, että hän on lapsi? Miksi niin suuri osa lapsista ja nuorista käyttäytyy nykyään häiriköivästi? Näitä ja monta muuta kysymystä kovan pohdinnan alla seuraavina kuukausina!

P.S. Bongaa ninaTT Iltalehdestä ensi viikon tiistaina, aiheena taaperoimetys!